Hanna Weselius
Things that remain: faith, hope, love and plastic.

Blogi

Just another WordPress site

Viis riistäjien makkaroista! Huomioita valokuvaajan työstä 3

Indielehdet ovat ihana tuulahdus mediasfäärissä, mutta yksi ongelma niissä vielä on: luovuudesta ei makseta. Kirjoittaja päätyy siteeraamaan Marxia ja arvelemaan, että riiston kohde on muuttunut, riisto ei.

Median muuttumisesta on puhuttu painokoneen keksimisestä asti. Puolen vuosituhatta kestäneen muutoksen kourissa on kuoltu huomattavasti: kirjurien ammattikunta on kuollut, kuvareportaasi on kuollut, journalismi on kuollut, Kekkonen on kuollut, reprografien ammattikunta on kuollut, ja nyt tekevät kuolemaa sanomalehdet ja kaikki muutkin paperilehdet.

Indielehdet syntyvät kaupungeissa, joissa luova luokka voi hyvin.

Aikakauslehtien kuolemaa on ennusteltu, mutta indielehdet saattavat pelastaa koko genren. International Journal of Cultural Studies -lehdessä Megan LeMasurier Sydneyn yliopistosta kutsuu indielehtiä "printin nuortumiseksi" (rejuvenation of print). Hänen mukaansa yhä useammat nuoret diginatiivit valitsevat ennustajien yllätykseksi julkaisualustakseen ikiaikaisen paperille painetun aikakauslehden. Indielehdet ovat syntyneet hyvinvoivissa länsimaisissa kaupungeissa, floridalaisittain paikoissa, joissa luova luokka pystyy toteuttamaan itseään. Indielehdet ovat omaehtoisesti pientäkin pienemmille yleisöille tehtyjä erikoisaikakauslehtiä, joilla on pilkuntarkka toimituksellinen filosofia. Helsinkiläinen, nyt jo lopetettu Kasino A4 on myös LeMasurierin listoilla, ja sen toimituksellinen filosofia on artikkelin mukaan "populaarikulttuurin suodattaminen aggressiivisen melankolian läpi".

Sanaa "riisto" on ruvettu käyttämään freelancerien keskusteluissa.

Mikä ihana määritelmä onkaan "aggressiivinen melankolia"! Tänne mahtuisi monta lehteä sitä toteuttamaan. Suomessa on varmasti paljon valokuvaajia, jotka haluaisivat palvella melankolisen indielehden lukijoita. Mutta.

Marxin mukaan "kapitalistisen järjestelmän vallitessa kaikki menetelmät työn yhteiskunnallisen tuotantovoiman kohottamiseksi tapahtuvat yksittäisen työläisen kustannuksella". Nämä menetelmät "typistävät työläisen osaihmiseksi, alentavat hänet koneen lisäkkeeksi muuttaen hänen työnsä kärsimykseksi, tuhoavat tämän työn sisällön, [--] runtelevat olosuhteet joissa työläinen työskentelee, alistavat hänet työprosessin ajaksi mitä pikkumaisimman, vihattavan pakkovallan alaiseksi, muuttavat hänen elinaikansa työajaksi, heittävät hänen vaimonsa ja lapsensa pääoman väkipyörän alle." (Francis Wheen, Marxin Pääoma, 77.)

Käytän nyt retrohtavaa sanaa "riisto" siitä syystä, että sitä on ruvettu käyttämään luontevasti freelancerien facebook-ryhmäkeskusteluissa. Jos ja kun ajatellaan, että työläisen tuottama pääoma on nykyään henkistä, edellisestä lainauksesta on helppo tunnistaa luovan työläisen ahdinko. Riisto on siirtynyt teollisuustyöläisen hartioilta luovien kimppuun, koska he ovat nyt tuottamita työvoimaa. On kyseessä mikä tahansa teollisuuden tai kulttuurin ala, jossa ollaan tekemisissä luovien sisältöjen kanssa, tilanne on jokseenkin sama: artisti maksaa siitä, että saa tehdä työtä.  

Tilanne on hämmentävässä ristiriidassa luova luokka- ja innovaatioläpän kanssa.  

Syitä riistolle on aina riittänyt ja näkyy riittävän. Jos työläinen ei suoranaisesti maksa työnsä tekemisestä, kuten esimerkiksi kuvataiteilijat näyttelyistään, niin ainakin työn luovuutta ja "vapautta" pidetään yleisesti perusteena huonolle palkalle. Lehtitalot perustelevat huonoja työehtoja sillä, että lehdistö kuolee jos ansaintalogiikka ei parane, ja sillä, että tekijöitä riittää oven takana jos eivät ehdot kelpaa. Tilanne on hämmentävässä ristiriidassa kaiken luova luokka- ja innovaatioläpän kanssa. Luova luokka kerää joukkojaan. Valokuvaajajoukkojen äänitorvena bloggaa Kari Kuukka, ja tällä hetkellä riistäjän roolissa on Sanoma Magazines. Siinä roolissa ovat olleet vuorollaan kaikki lehtitalot, eivätkä muut suuret yritykset poikkea kuviosta.

Indielehtien ongelma on vielä toistaiseksi se, etteivät ne kannata. Ne eivät ehkä löydä yleisöjä, koska niitä ei markkinoida. Olisiko lehdistön freelancerien keskityttävä indiegenren esiinajamiseen kaikin voimin? Löytyisikö sitä kautta vastavoima, joka hajottaisi työn ja talouden painopisteitä kohti pienimuotoisempaa ja itsenäisempää DIWO (Do It With Others) -tekemistä?

14.2.2012