Hanna Weselius
Things that remain: faith, hope, love and plastic.

Blogi

Just another WordPress site

VALOKUVA, PUHELIAS KUIN MUUMIO

Kirjoittaja paljastaa, ettei kahdenkymmenen vuoden opinnoistaan huolimatta ymmärrä, mistä, mitä ja miten valokuva puhuu. Esimerkiksi Maunulan muumion henkilökuvaa hän on pohtinut kolmetoista vuotta, ja mitä tekee kuva? Mykistyy.

Huhtikuussa vuonna 2000 maunulalaisesta kerrostaloasunnosta löytyi kuusi vuotta aiemmin kuollut sänkyynsä muumioitunut mies. Surullinen tapaus herätti suurta uteliaisuutta. Kuka tämä ihminen oli? Miksi hän kuoli yksin kenenkään kaipaamatta?

Saman vuoden marraskuussa Ilkka Malmberg julkaisi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä miehen elämästä ja kuolemasta kertovan laajan henkilöjutun. Juttu oli kuvitettu oivaltavasti: kautta artikkelin käytettiin samaa passikuvaa, joka oli avausaukeamalla käsitelty täysin epätarkaksi. Kuva tarkentui jutun edetessä ja tiedon lisääntyessä. Lopussa saatiin vihdoin nähdä Maunulan muumion terävät kasvonpiirteet.

Muistan miettineeni kuvitusta pitkään. Ensin se tuntui yksiselitteisen hienolta idealta. Pian aloin kuitenkin tulla levottomaksi. Jokin häiritsi pahasti. Sitten tajusin, että ensimmäinen, epätarkka kuva kiinnosti minua paljon enemmän kuin lopun tarkka kuva. Kuvien olisi pitänyt tarkentua toisinpäin! Koska eikö ollutkin niin, että mitä enemmän tiedämme ihmisen teoista ja niiden motiiveista, sitä suuremmaksi ja syvemmäksi, mahdottomammaksi hallita, kuva tulee? Että mitä enemmän saamme informaatiota, sitä vähemmän ymmärrämme? Mysteerihän vain laajenee, kun saamme lisää palasia kokoon! Lopulta olemme ihmeen ääressä, emmekä voi esittää kenestäkään enää mitään varmoja mielipiteitä tai yleistyksiä, koska kaikilla on tämänsä ja perhosen siivet.

Kuvien olisi pitänyt tarkentua toisinpäin!

Noihin aikoihin olin tehnyt parikin näyttelyä, joissa käytin salamavaloa ja epätarkkuutta maneeriksi asti. Minusta vain tuntui siltä, että tajusin ihmisen läsnäolon paremmin jos en nähnyt hänen piirteitään vaan hänen epätarkan, hetkellisen  läheisyytensä ja häilyvyytensä. Tarkka kuva latisti ihmeen. Mitä minä sain tietää ihmisestä, kun näin hänen sattumalta valikoituneet kasvonpiirteensä oikein tarkennettuna ja valotettuna? En paljon mitään. Ainakaan mitään olennaista, tärkeää.

Siltä minusta tuntui ja sellaisia kuvia suolsin, ja ihmiset kyselivät enkö osaa tarkentaa vaikka olen käynyt taidekoulun.

Tänään, 1.12.2013, Hesari julkaisi joulukalenterinsa ensimmäisenä juttuna uusinnan Maunulan muumion tarinasta. Taas käytettiin samaa kuvaa, sen epätarkkaa versiota. ja taas nauliuduin kuvaan. Se tuntui vieläkin kiehtovammalta siinä pikkuisena, mustavalkoisena, tekstin keskellä, assosioituneena avattavaan luukkuun. En kaipaa yhtään tarkempaa valokuvaa. Minua kiinnostaa ainoastaan se luukku. Mitä tämä tarkoittaa?

Ei tästä mihinkään pääse. On taas tilinteon ja tunnustusten aika. Minä en ymmärrä valokuvia. Olen joko tehnyt tai opiskellut niitä kokopäiväisesti tasan kaksikymmentä vuotta. Mitä enemmän tutkin niitä, sitä vähemmän ne puhuvat minulle. Ne haluavat kääntää minulle selkänsä.

En tietenkään tarkoita sanoa, että "ennen tehtiin parempia kuvia". Höpsistä. Olen vain hieman hukassa. Oikeastaan tarvitsen kaiken mahdollisen avun. Selvennän, miltä minusta tuntuu:

Vertaan sanoihin. Haluaisin kovasti kokea kuvan äärellä saman tunteen, jonka olen viime vuosina kokenut lukiessani runoutta. Että tässä on haettu lause, joka on tekijälleen absoluuttisesti tosi. Lause, jossa on kaikki olennainen eikä mitään ylimääräistä. Valokuva viljelee tällaisia tosilauseita harvoin. Sen tenho perustuu sattumiin, omituisuuksiin ja epäolennaisuuksiin ja niiden oivaltavaan järjestämiseen. Joskus se perustuu jonkin aiheen valikoivaan toistoon. Kolikon toinen puoli on se, että valokuvan todellisuussuhde vie voimaa sen intuitiiviseltä tulkinnalta. Se on helposti vain toisinto jostain, mikä on jossain olemassa kuvastaan riippumatta. Minä joudun avuttoman raivon tilaan, kun näen valokuvia, joiden tekijä on vain lisännyt oman nimensä jonkin maailmasta kopioimansa asian alle. En ymmärrä.

Vertaan vielä toisiin sanoihin. Luin kolme suomennettua osaa Karl Ove Knausgårdin dokumentaarisesta elämäkertaromaanistaTaisteluni. En ollut aikoihin pystynyt lukemaan fiktiivisiä romaaneja, koska ne olivat tuntuneet teennäisiltä ja niiden hahmot epäuskottavilta. Knausgård pelasti minut. Hän oli päättänyt kertoa kaiken. (Ei hän kyllä kaikkea kerro. Mutta ei se ole tässä olennaista.) Hän ei tehnyt sitä kuvaamalla itseään ja elinympäristöään pikkutarkasti kameralla, näyttämällä itseään. Hän teki päinvastoin: kirjoittamalla itsestään hän pyyhki itsensä pois tekstistä. Hän järjesti sanansa piinallisen tarkoiksi lauseiksi, mutta jätti lukijan ajatuksille ja kokemuksille tilaa poistumalla itse paikalta. En tiedä miksi, mutta valokuvien kanssa minulle käy nykyään usein niin, että en löydä sitä tilaa. Tekijä seisoo kuvissaan. Merkitykset ja assosiaatiot annetaan minulle, enkä saa löytää niitä itse. En ymmärrä.

Kyse on siitä, millainen on sanojen kieli verrattuna kuvien kieleen.

Oivaltavuus on tästä harmillisen kaukana. Joudun pohtimaan tätä vielä. Silloin, kun vielä ymmärsin kuvia, sanalliset lisäykset tuntuivat minusta usein latistavilta. Nyt asia on päinvastoin. Tunnustan: olen kaistapää, päässäni on kaksi kaistaa, toinen sanoille ja toinen kuville. Kyse on siitä, millainen on sanojen kieli verrattuna kuvien kieleen. Tarkka henkilökuva eriyttää ja tekee kuvan henkilön etäiseksi, kun taas epätarkka henkilökuva aluksi etäännyttää mutta tuo lopulta henkilön kaikkineen lähelle. Ja toisaalta: epätarkat sanat eivät kerro mitään vaan sumentavat ja karkottavat. Henkilön voi kirjoittaa ulos tekstistä kirjoittamalla tämän mahdollisimman tarkasti, ja silloin tekstiin tulee tarpeeksi epämääräisyyttä, jotta se voi olla täsmällistä.

Tämä merkityksenmetsästysretki on kuin villiintynyt kiikkulauta.

Katson epätarkkaa valokuvaa Maunulan muumiosta ja vietän ensimmäistä adventtia. En kaipaa tarkennusta. Minulle riittää vihje. Pikseleitä. Oli joku. Jossain. Melkein kuin minä tässä. Hurjaa. Ehkä hän näytti kynttilän valossa tutulta. Ehkä hänen vasemmassa sinisessä silmässään oli ruskea pilkku.

Rakas lukija, on pakko tunnustaa: minä olen rakastanut valokuvia, ja niiden pienten helähtävien sattumien takia rakastan vieläkin. Mutta koska en ymmärrä rakastettuani, mykkäkoulu on raskasta ja minä olen vain häilyvä ihminen, niin tänään rakastan sanoja enemmän.

1.12.2013