Hanna Weselius
Things that remain: faith, hope, love and plastic.

Blogi

Just another WordPress site

Väitöskirjan tekemisestä, osa 1

Kirjoittaja paljastaa, miksei ole päivittänyt blogiaan muutamaan kuukauteen. Tilityksessä kerrotaan tuolilla istumisen vaikeudesta ja myönnetään, että rakkaudenkin kanssa on ollut vähän niin ja näin.

Rakas lukija! Olet varmaan huomannut, että olen ollut monta kuukautta hiljaa. Olen kuitenkin enenevässä määrin hengissä. Toivottavasti sinäkin olet.

Kyvyttömyyteeni päivittää on syy. Kirjoitin väitöskirjan. Näin:

Aluksi keräsin aineistoja ja hahmottelin tutkimuskysymyksiä. Innostuin kauheasti ja aloin juosta kansainvälisissä konferensseissa esittelemässä kolmea ihqua aineistoani. Olin keksinyt maailman. Loikin kuin gnu.

Pian havaitsin, että suurin osa hienoista kiteytyksistä, jotka luulin päätelleeni kokemuksestani ja aineistoistani, oli kirjoitettu artikkeleihin ja kirjoihin vuosia sitten. Seurasi vaihe, jota nuivempaa ei voi kuvitella: oli etsittävä ja tarkkaan lähdekirjallisuudesta siteerattava aiemmin omikseen luulemansa ideat. Mitään kunniaa ei niistä saa, ainoastaan oikeat viitteet lähdeluetteloon. Se vain on niin, että vaikka ihminen kuinka olisi keksinyt jonkin asian itse, akateemisessa maailmassa se asia kuuluu maailman loppuun asti sille, joka sanoi sen ensin.

Tuosta vaiheesta opin sen, että kaikki on jo tehty. Siitä ei pidä välittää, pitää vaan jatkaa hommia.

Kaikki on jo tehty. Siitä ei pidä välittää, pitää vaan jatkaa hommia.

Humanistisella ja yhteiskuntatieteellisellä tutkimuksella pitää olla teoreettinen, mieluummin filosofinen, pohja. Koska olin parin yliopistovuoden jälkeen hankkinut käytännönläheisen taiteen maisterin koulutuksen, minulla ei ollut hajuakaan siitä, mitkä taustateoriat sopisivat tutkimukseeni. Tämä aiheutti alemmuudentunnetta ja tuskaa. Nokin ideoita sieltä täältä ja luimuilin yliopiston kirjastossa. Melko paljon prosessinhallinnastani kertoo se, että yhden pääteoreetikoistani, Erving Goffmanin, löysin päätymällä vahingossa väärään konferenssiin Islantiin. Ohjaajani oli samaan aikaan samassa kaupungissa siinä oikeassa konferenssissa. Olin akatemian Aku Ankka. Huomasin kuitenkin heti, että Goffman oli sangen kiinnostava sosiologian klassikko ja pidin hänet. Myöhemmin löysin muutakin sopivaa.

Puolentoista vuoden kohdalla aloin kirjoittaa. Ensin kirjoitin englanniksi, koska niin kuuluu huippututkijan tehdä. Kasvattelin akateemista kielitaitoa ja sanavarastoa. Luin sekä tutkimus- että kaunokirjallisuuteni englanniksi. Pikku hiljaa huomasin, että vieraalla kielellä ajattelu on omanlaistaan: siinä voi helposti käydä niin, että vain luettelee asioita käymättä lähelläkään niiden syviä merkityksiä. Kun vertasin sitä  suomeksi ajattelemiseen, lukemiseen, kirjoittamiseen ja puhumiseen, olo oli kuin ohuella jäällä. Siitä aiheutui epämiellyttävää epätoden tuntua. (Tästä muuten Pekka Mykkänen kirjoitti joku aika sitten erittäin osuvan jutun.) Kuuntelin sydäntäni, tein poliittisen päätöksen ja vaihdoin kielen suomeen. Ammatillinen itsemurha, sanoivat melkein kaikki, mutta olkoon sitten niin. Muuten olen elossa.

Aineistojen hankinta, analyysi ja kirjoittaminen lomittuivat. Vähitellen kirjoittamisen osuus kasvoi. Vapaa-aikanani, jota tuolloin vielä oli, tasapainotin kirjoittamistani kirjoittamalla laulutekstejä ja runoja. En voinut mitään sille, että kun ihminen kirjoittaa, niin sitten se kanssa kirjoittaa. Tällä asenteella väitöskirjatekstiä alkoi pikku hiljaa olla paljon. Toissa syksynä ohjaajat sitten sanoivat, että kolmesta aineistosta pitäisi jättää yksi pois jos mielisi saada tämän eepoksen joskus valmiiksi. En vastustellut, vaikka operaatio tuntui jotakuinkin varpaan sahaamiselta poikki. Jatkoin kirjoittamista kahdella aineistolla.

Viime vuodenvaihteessa sain sitten vielä puolen vuoden rahoituksen sillä ukaasilla, että työn on oltava valmis kesään mennessä. Riemastuin: nyt saisin sittenkin kolmannen aineistoni mukaan. Kävin heti sen kimppuun ja perkasin sen yötäpäivää-menetelmällä keittiön lattialla.

Helmikuusta toukokuun loppuun kirjoitinkin sitten koko ajan. Kirjoitin keskimäärin kymmenen tuntia joka ikisenä mahdollisena päivänä paitsi äitienpäivänä, vappuna, yhtenä lauantaina ja yhtenä sunnuntaina. Sumuisina aamuina vaelsin työhuoneelle, keitin teetä ja istuin kirjoittamaan. Lounaaksi söin kaurapuuroa koneen ääressä. Neljältä vaelsin kotiin ruokkimaan iltapäiväkerhosta palaavaa kuopustani, avasin tietokoneen ja jatkoin kirjoittamista. Lapset ja niiden kaverit tottuivat keittiönpöydän ääressä yömyöhään tietokoneeseensa mutisevaan haamuun. "Voi kunpa ei olisi sitä väitöskirjaa", sanoi kuopus. "Mä aion hankkia jonkun ammatin joka on helppo ja josta saa paljon rahaa", sanoi esikoinen.

Lopetin siivoamisen. Eläkkeellä oleva äitini teki ruokaa lapsille ja imuroi kotini (tästä lisää karonkkapuheessa). Rakkaus valokuviin hävisi. Usko loppui. Kuvissa ylipäätään ei vaikuttanut olevan mitään järkeä. Ketä ikinä voisi kiinnostaa joku valokuva? Valokuva, mitä semmoinen muka on?

Koska minulla ei ollut enää aikaa harrastaa liikuntaa, selkäni alkoi reistailla ja hajosi huhtikuussa kokonaan. Lainasin naapuriltani ison jumppapallon, jonka päällä könötin viimeisen kuukauden. Sekin sattui, joten oli pakko kirjoittaa myös makuulla ja seisten. Minulla oli työhuoneen lattialla patja, jolla makasin, ja viltti, joka oli tarkoituksella niin ohut että sen alla paleli eikä nukuttanut. Olin akatemian Buster Keaton. En suosittele kenellekään ja tekisin kaiken luultavasti milloin tahansa uudestaan. Semmoisia ne vain ovat, luovat prosessit.

Rakkaus valokuviin hävisi. Usko loppui.

Toukokuun lopulla, deadlinepäivänä klo 22.17, postitin käsikirjoituksen ohjaajilleni, jotka toimittivat sen tutkimusneuvoston kautta esitarkastukseen. Minä lähdin konferenssiin Kanadaan kollegani kanssa. Seikkailimme Victorian yliopistolla jetlagissa kuin majakka ja perävaunu ja pidimme kaksi esitelmää. Paremmin muistan sen, että vuokrasimme auton jolla ajoimme vuorille. Auton ikkunasta näin karhun.

Nyttemmin olen jo saanut toisen esitarkastajan kommentit käsikirjoituksestani. Kun ottaa huomioon kirjoitusolosuhteet, ei ole ihme, että esitarkastaja on löytänyt käsikirjoituksesta noloja typoja ja joitain aivan käsittämättömiä lauseita. Pari kertaa hän on ystävällisesti kirjoittanut keltaiseen kommenttikuplaan: "Tämä ei pidä paikkaansa". Näin on, varmasti. Olen kiitollinen ja korjaan virheeni.

On muistettava, että elämän päätapahtuma on elämä. Voi elämä! Kesän ja syksyn aikana olen toipunut keväästä. Usko ja rakkaus kuviin palailevat sen verran, että voin taas kirjoittaa. Kyky kirjoittaa tulee näköjään aikaisemmin takaisin kuin kyky harkita: mitä järkeä muka on alkaa julkisesti avata väitöskirjaprosessiaan ennen kuin on edes väitellyt? Ei mitään. Tässähän voidaan vielä kosahtaa karille vaikka millä tavalla. On esimerkiksi aivan mahdollista, että nolaan itseni julkisesti puhujanpöntössä väitöspäivänä, joka ajoittunee jonnekin alkuvuoteen 2014. Sitten kaikki voivat tulla kertomaan minulle, että joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa ja että mikä laulaen tulee se viheltäen menee. Sanon heille, että joka munaamista pelkää se nauramatta kuolee.

Tämä harkitsematon avautuminen johtui tarpeesta selittää, miksen ole päivittänyt blogia. Aion elvyttää blogin jatkamalla harkitsematonta avautumista. Pidän matalaa kynnystä ja kysyn tyhmiä kysymyksiä. Kutsun tätä vauvan asenteeksi. Jos konttaan seinään, käythän ystävällisesti kääntämässä.

12.9.2013