Hanna Weselius
Things that remain: faith, hope, love and plastic.

Blogi

Just another WordPress site

UNOHTUNUT KUVAAJA

Kirjoittaja muistelee nuoruuttaan kuvajournalistina ja paljastaa aikaisemmassa blogissaan tekemänsä järkyttävän freudilaisen, joka johtuu liian pitkään jatkuneesta väitöstutkimuksesta.

Pidin eilen iltaluentoa Taiteen laitoksella. Esittelin Robert A. Sobieszekiä seuraillen kolmea ajatusta henkilövalokuvan merkityksistä ja siitä, mitä tai ketä ne oikeastaan esittävät. Puhuin erityisesti siitä, miten julkaiseva aikakauslehti vaikuttaa henkilökuvan muotoon ja merkityksiin.

Luennon jälkeen vanha kollega Milka Alanen tuli juttelemaan. Olemme aloittaneetkuvaajan työt yhtä aikaa 1990-luvun alkupuolella. Milka opiskeli Lahdessa, minä Helsingissä. Kun Hesarin Nyt-liite perustettiin 1995, olimme molemmat mukana alusta asti. Jossain vaiheessa 90-luvun lopulla tuntui että teimme Nytin kansijuttuja melkein vuoron perään. Emme oikeastaan tunteneet toisiamme, mutta seurasimme toistemme kuvia, siirsimme toisillemme keikkoja, joita emme pystyneet syystä tai toisesta tekemään, ja tapasimme joskus varta vasten portfolioiden äärellä. Tapailin samassa nuoressa ja vakavassa mielessä myös muutamia muita kuvaajia ja perustin läheisimpien kollegojen kanssa RÄYH ry:n, jolla oli muutaman vuoden ajan monenlaista valokuviin liittyvää toimintaa. Muuten minulla on sellainen kuva, että siihen aikaan kollegiaalisuus oli erilaista kuin nyt, kun nuoret kuvaajat ovat tulleet esiin hienoina ryhminä kuten juuri nyt esillä oleva 11.

(Harhaudun nyt hetkeksi polulta: olen kaikessa naiiviudessani ehtinyt pitkään miettiä, miksi minun aikanani ei tehty freenä hienoja reppareita maailmalta ja esittäydytty isosti. Sehän on 2010-luvun free-kuvaajille ominaista. Pohdin, olimmeko me vain huonoja ja saamattomia. Sitten tajusin, että meillähän meni kaikki rahat filmiin ja filmin kehittämiseen. Myös kamerat ja valaisuvehkeet olivat moninkertaisesti kalliimpia kuin nyt. Mehän, toden totta, teimme yöt opintoja ja päivät keikkoja, että saimme maksettua opintoihin ja töihin tarvittavat kalustot ja materiaalit! Kaikki mitä tuli kannettiin Dialabiin. Siksi emme reissanneet missään. Ajat ovat toden totta muuttuneet. Teknologialla on valtava vaikutus kulttuuriin, tämä on hyvä esimerkki siitä.)

Rakas nuoriso, hädin tuskin saimme leipää pöytään, tai olikohan meillä edes pöytää. Jos matkustimme, matkustimme jäniksinä tai hiihdimme.

Takaisin eiliseen ja Milkaan. Milka tekee edelleen menestyksekkäästi kuvia aikakauslehdille. Tuli puhetta taannoisesta blogikirjoituksestani, jossa toivotin onneaEvita-lehden meikkaamattomille kansikuville. Ilmeni hyvin hämmentävä tosiasia: en mainitse tekstissä Milkaa, joka on noiden kansien kuvaaja. Hämmentävintä tässä on se, etten ollut edes katsonut lehdestä, kuka kuvat on ottanut. En eiliseen päivään mennessä ollut tiennyt kuvaajaa, vaikka olin vaahdonnut kansista ihan innoissani. Mitä ihmettä!

Selitys liittyy tekeillä olevan tutkimukseni näkökulmiin, joihin näyn uponneen. Olen pitkään seurannut aikakauslehtien henkilökuvatuotantoa toimitusten sisäpuolelta. Olen kuunnellut ja analysoinut kuvapuhetta suunnittelupalavereissa ja haastatellut kuvien tekijöitä. Olen tullut siihen tulokseen, että julkisuuden henkilön edustusmuotokuvat aikakauslehden sivuilla ovat eräänlainen lehden tarkkaan suunnittelema ja määrittelemä performanssi, jossa on rooleja lehtikollektiiville, kuvattavalle henkilölle ja lukijalle. Roolit periytyvät muun muassa maalaustaiteesta, jossa kaikkein hienoin maalari (eli kaikkein siistein aikakauslehti) sai kunnian maalata keisarin (eli kuvata a-luokan julkkiksen), ja valmis kuva asetettiin esille salonkiin, jossa vain valittu yleisö (eli kaikkein siisteimmän aikakauslehden uskolliset lukijat) sai ihailla sitä. Suomalaisissa lehdissä kuvaaja kuuluu yleensä lehtikollektiiviin. Jossain merten takana on ehkä enemmän kuvaajia, jotka ovat niin suuria tähtiä, että heille kirjoitetaan performanssiin oma rooli. Joka tapauksessa tällainen henkilökuva esittää vähintään yhtä paljon itseään ja koko performanssia kuin aiheenaan olevan henkilön sielunmaisemaa.

Suunnitellussa kuvassa valokuvaaja on konsepteja toteuttava kollektiivin osa, ei ratkaisevaa hetkeä odottavaauteur.

Olin siis lukenut Evitan kansikuvia poikkeavina performansseina: lehden harkittuina kulttuuritekoina ja kuvien esittämien henkilöiden julkisuuskuvien rohkeina murtumina. Tiedostin oman roolini lukijana. Valokuvaajan mielsin osaksi lehtikollektiivia niin voimakkaasti, etten yksilöinyt häntä. Ja kyllä, eräänlaisesta freudilaisesta oli kyse: paljastin tottuneeni siihen ajatukseen, että aikakauslehden suunnitellussa kuvassa valokuvaaja on valmiita konsepteja toteuttava kollektiivin osa eikä ratkaisevaa hetkeä odottava auteur, jolla on erityinen suhde ympäröivään todellisuuteen ja joka päättää itse, mitä ja miten kuvaa.

Sellaiseksi on valokuvaajan työ muuttunut. Milka tosin totesi, että harvoin häntä kovin tarkkaan ohjeistetaan. Näin on, kun kuvaaja tuntee lehden ja lehti kuvaajan pitkältä ajalta. Tiettyihin juttutyyppeihin valitaan tietyt kuvaajat, joiden tyyli ja työtapa tunnetaan. Mutta suuria, konseptiin ja kyseessä olevaan juttutyyppiin sopimattomia yllätyksiä ei hyväksytä keneltäkään: Heikuran pitää pysyä Heikurana eikä muuttua Hujaseksi. Ja enemmän kuin tyylinsä perusteella palkattavia valokuvaajia on niitä, jotka hallitsevat eri lehtiin sopivat, erilaiset tyylit ja mukautuvat kaikkeen.

Vaikka aineistot on jo kerätty ja väitöskirjakin toivottavasti pian valmis, kuvaajien haastatteleminen jatkuu. Ennen kuvaajan piti osata ajaa autoa ja olla hiljaa, mutta kuviin ei niin paljon puututtu. Mitä kuvien sisällön suunnittelemisen ja päätöksenteon siirtyminen napinpainajalta muualle tarkoittaa? Ja kuka muistaa valokuvaajia, kun minäkin unohdin?

15.3.2013