Hanna Weselius
Things that remain: faith, hope, love and plastic.

Blogi

Just another WordPress site

SE JOKIN HÄNESSÄ ON

Kirjoittaja tarkastelee yhtä pikkuista henkilökuvaa. Sitten hän ottaa toiseen käteensä purkinavaajan ja toiseen sielun.

Aapo Huhdan henkilökuva Karen Ericksonista (SK 6.9.2013)

Aapo Huhdan henkilökuva Karen Ericksonista (SK 6.9.2013)

Viikonloppuna luin Suomen Kuvalehteä. Sen kolmen aukeaman henkilöjutussa haastatellaan 76-vuotiasta Karen Ericksonia, joka asui kylmän sodan aikaan Suomessa ja työskenteli CIA:lle. Aapo Huhta on tehnyt juttuun kuvat, joista ensimmäinen on jäykähkö perusposeeraus Urho Kekkosen museon parvekkeella, toinen pokkarilla napattu tilannekuva kotirapulta ja kolmas, niin, kolmas kuva on ihan erilainen eikä sovi sarjaan ollenkaan. Jäin tuijottamaan sitä pitkäksi aikaa.

Tummasävyisessä kuvassa vanha nainen katsoo sivuun, ja helmet hohtavat himmeinä kaulalla. Hyvin klassinen henkilökuva tuo mieleen Dorothea Langen Migrant Motherin ja monta häilyvää ajatusta taiteilijoiden äideistään maalaamista muotokuvista. Mieli ajautuu pois nykyhetkestä ja kuvan henkilöstä. Kuva viittaa aiheensa ulkopuolelle, syvälle ihmisen esittämisen traditioon. Ehkä siksi siitä tulee jotenkin sakraali. Sitä ei luultavasti olisi voinut sijoittaa jutun avaukseen tai levittää lehden sivulla yhtään isommaksi. Siitä olisi tullut liian vahva. Nytkin, pienessä koossa ja kahden tavanomaisemman aikakauslehtikuvan perään taitettuna, se on hätkähdyttävä.

Tämä omituinen hätkähdyttävyys tekee kuvasta vielä kiinnostavamman kuin kuvan silminnähtävät ominaisuudet. Janne Seppäsentermein: kuva koettelee lehden visuaalista järjestystä. Notkahdus on läheistä sukua taidekokemukselle. Minulle kuvasta tuli jonkinlainen uninäyn paikka keskellä arkista mediakokemusta, kuin pieni katedraali jossa hiljentyä. Näin ei olisi käynyt, jos kuva olisi kuulunut hyvin suunniteltuun samanlaisten muotokuvien sarjaan. Olennaista kokemuksessa oli kuvan eriparinen yllättävyys, joka teki tilaa pysähtymiselle.

Kuvasta tuli kuin pieni katedraali jossa hiljentyä.

Vaikka aikakauslehdet ovat tätä nykyä äärimmilleen viritettyjä ja konseptoituja, tällaiselle sakraalille kokemukselle taitaa olla niissä paikkansa. Kun muutama vuosi sitten aloin kerätä haastatteluja ja havainnoida kuvaussessioita väitöskirjaani varten, kuvittelin aluksi ryhtyväni tekemään käytännöllistä selvitystä siitä, mitä lehdissä tehdään ja kuka käskee. Minulle selvisi kuitenkin nopeasti, että henkilökuvien hektisiinkin työprosesseihin kätkeytyi vanhanaikainen, jännittävä elementti. Lehdestä riippuen tästä elementistä käytettiin määritelmiä kuten "saada ihmisestä irti jotain enemmän", "päästä ihon alle" tai "tavoittaa syvyys". Vaikka kaikki tiesivät olevansa töissä mediassa, jossa tavoitteena on tuottaa pitkälle ennakkoon suunniteltua ja mitoitettua tavaraa, onnistuneen henkilökuvan määritelmissä toistui aina jokin odottamaton, suunnittelematon, tuntematon.

Tässä odottamattoman ja tuntemattoman metsästystyössä joku asettuu kuvaajan malliksi vuosien tavoittelun jälkeen tai melkein vahingossa. Kuva on yleensä  tarkkaan suunniteltu, mutta se voi olla myös hallittu vahinko. Se voi päätyä lehteen jonkun vakaasta tahdosta tai melkein vahingossa. Joku etsii sen lehdestä suunnitellusti tai nauliutuu siihen vahingossa. Niin tai näin, kaikki osapuolet osallistuvat työhön, jonka yksi selvä yhteinen tavoite on lähestyä ajatusta sielun paljastamisesta.

Sieluun tähdätään, vaikka kaikki tietävät että kyse on suunnitelluista julkisuuskuvista, meikistä, valoista, linsseistä, pikseleistä näytöillä ja painomusteesta paperilla. Kukaan ei varsinaisesti usko siihen, että henkilökuva on mitään muuta kuin kuva, kaksiulotteinen pinta. Kuva ei myöskään ole kenenkään yksilön sataprosenttinen näkemys, vaan kollektiivinen rakennelma. Kyse ei lopulta olekaan siitä, mitä kuva on tai mitä se esittää, vaan siitä, mitä sen halutaan uskoa esittävän. Kyse on tahdosta, kyse on heittäytymisestä.

Sielun muotoileminen ryhmätyönä kuulostaa ehkä hupsulta, mutta ei se lopulta niin outoa ole. Ajatus sielun paljastamisesta on hyvin keskeinen kulttuurissa, jossa elämme. Esitämme koko ajan toisillemme erilaisia kuvallisia ja sanallisia sielunpaljastus- ja paljastamattajättämisperformansseja.

Kyse on tahdosta, kyse on heittäytymisestä.

"Kuvajournalismin kulta-ajaksi" kutsuttuna aikana, jota monet muistelevat vaikkeivät olleet silloin syntyneetkään, sielujajahtaavaa lehtikuvaajaa arvostettiintaiteilijan sukuisenaauteurina. Kuvaajan näkemys oli hänen omansa, ja sen haluttiin uskoa olevan totta. Aapo Huhdan eriparisen ja yllätyksellisen kuvasarjan tapaisia kokonaisuuksia näki ehkä enemmän kuin nykyään, koska kuvaajat saivat kuvata sitä, mitä eteen osui. Esimerkiksi Seppo Saves, suomalaisen lehtikuvan legenda, mainitsee kirjassaan Kuvajournalismi, sellaisena kuin olen sen kokenut (1986), ettei muista koskaan saaneensa toimituksista mitään ohjeita kuvien tekemiseen. Tänä päivänä moinen kuulostaa hurjalta.

Olen alkanut tutkia sitä, millainen tuo "kulta-aika" oikeastaan oli ja erityisesti sitä, mitä siitä on jäljellä. Keräsin kesällä ja alkusyksystä pienen haastatteluaineiston. Merkitsen haastatteluista lauseita, joissa puhutaan ohikiitävistä hetkistä, sattumista ja ihmisen kohtaamisesta. Olen jopa luonut Atlas.ti -aineistonkoodausohjelmaan kategorian nimeltä Sielu. Sepä ilahduttaa puurtamisen keskellä! Käytän muun muassa sitä apuvälineenä kun selvitän, miten valokuvaajan vapaus ja vastuu kaivaa ihmisistä esiin "sitä jotakin" näyttäytyvät nykymuotoisessa mediatyössä. Ehkä tuota Aapoakin pitäisi vielä haastatella.

12.9.2013

Valokuvista Lehdistä ja mediastaTutkimuksesta