Hanna Weselius
Things that remain: faith, hope, love and plastic.

Blogi

Just another WordPress site

POMMITTAJAN SUKULAINEN

Kirjoittaja jatkaa tilintekoa rakkaudestaan valokuviin avaamalla perhealbuminsa. Rakkaus valokuviin on kuin rakkaus yleensäkin: sen syyt ovat aivan ristiriitaisia, mutta eivät kumoa toisiaan.

 

Valokuvaamalla voi asettaa kaoottista maailmaa järjestykseen. Kokonainen valokuvaajien koulukunta, suorastaan armeija, on järjestänyt maailmaamme pian sata vuotta. Koulukunnan kuuluisin isähahmo on Henri Cartier-Bresson, joka onnistui ihmeellisellä tavalla vangitsemaan mustavalkofilmeilleen juuri ne hetket, joina kaikki kuvassa näkyvät asiat olivat tyylikkäästi juuri siinä, missä niiden pitikin olla. Ihmisten katseet osoittivat kohdilleen ja koirien hännät heiluivat oikein.

Epäilen, että cartierbressonilaisuudessa on jotain mätää. Mitä oikeasti pitäisi ajatella ihmisistä, jotka saattavat väijyä pitkiä aikoja katuojassa odottamassa, että kansalaiset, eläimet ja liikenne asettuvat heidän haluamallaan tavalla heidän rajaamiinsa suorakaiteisiin? Eikö sellainen kontrollin tarve ole kummallista? Puolustuksena joku voisi ehkä sanoa, ettei tällainen kuvaaja varsinaisesti väijy missään vaan vain kuljeskelee kamera taskussa, havaitsee maailman aina oikealla hetkellä ja näyttää muillekin, miten se laskostuu kauniisti eteemme. Näin haluaisinkin uskoa esimerkiksiPentti Sammallahden toimivan, kun hän ripottelee kuviinsa koiria, lintuja ja sammakoita täsmällisesti kuin kirkkaita säveliä partituuriin.

Epäilen, että cartier-bressonilai-suudessa on jotain mätää.

Toinen hilpeän epärehellinen tapa järjestää maailmaa valokuvaamalla on perhealbumi. Perhealbumeihin kootaan vain ne kuvat, joissa maljakot ovat suorassa ja lapset puhtaita. Kossupullo ja narkomaaniserkku eivät näy. Oman historian järjesteleminen liimapuikko kourassa on lohdullista. Tädit olivat nuorina kauniita ja Neuvostoliitossa oli puolensa. Päivääkään en vaihtaisi.

Albumikuvat ovat tässä inhimillisessä pöhköydessään tai pöhkössä inhimillisyydessään myös sietämättömän puuduttavia. Epäilen, että jotkut ihmiset ovat oivaltaneet historian kuvallisen järjestelemisen mielettömyyden ja siksi ryhtyneet kuvanpilaajiksi, photobombereiksi. Heitä näkee esimerkiksi urheilulähetyksissä riemastuttamassa tv-yleisöä. Lapset kaikkialla maailmassa ovat synnynnäisiä photobombereita ennen kuin heidät sosiaalistetaan olemaan kunnolla. Photobomber on alkuvoimainen sankari, joka riistää cartierbressonilaiselta väijyjältä ja rasittavalta albuminjärjestelijältä oikeuden muokata kaaoksesta tyylikkyyttä.

Lapset kaikkialla maailmassa ovat synnynnäisiä photobombereita.

Sillä eihän kukaan ole se ihminen josta perhealbumeissa on kuvia. Niiden kuvien ihmiset miettivät koko ajan, milloin pääsisivät kirmaamaan tai tupakalle. Ei kukaan ole sekään ihminen, jolta joku cartierbresson on napannut haluamansa hassun mutta tyylikkään ilmeen. Todellisessa elämässä ihminen on kuin photobomber: se törmää väärään kuvaan väärällä hetkellä ja enemmän tai vähemmän pilaa sen.

Elämä ja teot ovat ratkaisemattomia hetkiä, tihkusadetta, järjetöntä iloa ja muistottomuutta. Olen joskus saanut yllä olevan kuvan joltain sukulaiseltani, ehkä Maila-tädiltä. Jos oikein muistan, minulle kerrottiin siinä olevan jotain sukulaisia jossain Kainuussa joskus 1940-luvulla. Luulen, että edes teräsmuistinen Maila-täti ei muista, kuka tuo kuvan kiistaton keskushenkilö on. Maila-tädin teräsmuisti on kyllä sitä laatua, että hän varmaan pystyisi milloin vain keksimään pojalle sopivat yksityiskohdat ja vetävän nimen. Mutta minulle faktoilla ei ole väliä. Tämä on silti rakkain albumikuvani. Nämä seesteiset talkookahvilaiset koivun alla ja heidät täysin yllättänyt kaheli varpaineen ovat osa elämäntarinaani. Tarinani on epäselvä, dokumentoimaton, suurelta osin järjetön, lähes kokonaan sattumanvarainen ja pitkälti nolo, ja tämä kallis, kallis muisto kuvaa sitä täydellisesti.

Tästäkin syystä minä rakastan valokuvia.

 

26.2.2013