Hanna Weselius
Things that remain: faith, hope, love and plastic.

Blogi

Just another WordPress site

Oikeus strategiseen kuvaan

Mikä rooli on, pitää olla tai saa olla henkilökuvalla maahanmuuttopoliittisissa lehtijutuissa? Kirjoittaja lukee Hesarin valokuvaa ja muistelee kohtaamisiaan kosovolaisen Almir Burdzevicin kanssa.

Almir Burdzevic Kansallisteatterin Paperiankkuri-esityksessä Kyläsaaren vastaanottokeskuksessa maaliskuussa 2011.

Almir Burdzevic Kansallisteatterin Paperiankkuri-esityksessä Kyläsaaren vastaanottokeskuksessa maaliskuussa 2011.

Luin tänä aamuna Hesarin Ihmiset-palstalta juttua kosovolaisesta turvapaikanhakijaperheestä. Jutun kuvassa perhe on ryhmitelty vastaanottokeskuksen eleetöntäkin eleettömämpään huoneeseen. Haastateltu päähenkilö, perheen isä Almir Burdzevic seisoo silmälasit päässä taaimmaisena, poikiensa tuolinselkien takana.

Kesti kauan, ennen kuin tajusin että olen tavannut tämän miehen. Almir Burdzevic on se Kansallisteatterin Paperiankkuri-esityksen turvapaikanhakijaesiintyjä, joka teki minuun, produktion kuvaajaan, lähtemättömän vaikutuksen. Burdzevicin kasvoilla ja eleissä näkyivät kaikki ne maastaan pakenijan pitkän matkan haavat, joita Paperiankkurissa käsiteltiin. Itkettävimmässä kohtauksessa Burdzevic kantoi sylissään toista miestä kuin lasta.

Kesti kauan, ennen kuin tajusin että olen tavannut tämän miehen.

Miikka Pirinen on tehnyt Hesarin tämänaamuisen kuvan. Pirinen on yksi kiinnostavimmista suomalaisista nuorista kuvajournalisteista. Mitä nyt kirjoitan ei ole kritiikkiä kuvaajaa kohtaan vaan henkilökuvan voiman ja vallan pohdintaa.

Kuva Almir Burdzevicin perheestä linkittyy antropologisten henkilövalokuvien traditioon. Kuvia, joissa jonkin ihmisryhmän edustajat on ryhmitelty tällä tavalla sohviensa tai savimajojensa eteen, on miljoonia ja niitä tehdään koko ajan lisää. Olen joskus kirjoittanut, että mielestäni pönöttäminen on ihmisoikeus, ja tämä kuva edustaa juuri sitä ajatusta. Jos Burdzevicin perhe olisi kuvattu pakolaisleirillä, he eivät olisi ehtineet jähmettyä kuvausilmeisiinsä. Se olisi ollut riistoa. Eräänlaisessa henkilökuvauksen kolmijärjestelmässä seuraava aste on se, että henkilö ehtii koota itsensä. Burdzevicit siis pönöttävät, ja ihmisoikeuden minimi on täytetty. Mutta samalla heidät naulataan perinnettä jatkavina antropologisina preparaatteina vastaanottokeskuksen seinään "yksiksi heistä".

Perhepotretti-preparaattiasetelmaa käytetään toki suomalaisiinkin perheisiin. Sentyyppisestä kuvasta tulee aina se mielleyhtymä, että kaikki perheet ovat samanlaisia ja niitä on tosi, tosi paljon. Näissä kuvissa ihmiset edustavat lajiaan, ovat "perheenjäseniä",  usein jollain vähän hassunhauskalla tavalla, mutta eivät koskaan liian persoonallisesti.

Mikä sitten olisi ollut juuri tänä aamuna minun mielestäni parempi tapa kuvata Almir Burdzevic? Olisiko henkilökuvauksen kolmas taso, yhteinen leikki, ollut ratkaisu? Muistin Burdzevicin elävät kasvot ja niillä liikkuvan kivun ja ilon. Olin varma, että jos hänestä olisi julkaistu henkilökuva, jossa olisi ollut kontrastia ja draamaa, kuvaajan ja kuvattavan kesken yhdessä rakennettu tunne, kuva olisi saattanut aiheuttaa liikettä. Vastaanottokeskukseen olisi alkanut tulvia postia!  Joku olisi palkannut Burdzevicin vaimon töihin jotta Suomeen jäämiseen määrätty tuloraja olisi ylittynyt! Kaikki olisivat halunneet juuri ja nimenomaan Burdzevicin saavan jäädä tänne perhettään elättämään!

(Eikö ole omituista, että ihmisen on oltava todistetusti köyhä ja kurja saadakseen turvapaikan, mutta maahan jäädäkseen on kuitenkin pystyttävä tienaamaan jonkun määrittelemän normin verran rahaa? Eikö ole omituista, että valokuvassa sorretun on sopivaista seistä traditioon lukitulla tavalla ja sulautua pastelliväriseen seinään, vaikka toisenlainen, voimakkaasti ilmaiseva kuva saattaisi vaikuttaa kanssaihmisiin niin että he alkaisivat toimia tilanteen korjaamiseksi heti?)

Journalistinen neutraalius henkilökuvissa on liukas käsite. Siihen, ja tasapuoliseen käsittelyyn, pyritään joskus paremmin, joskus huonommin onnistuen. Hesarissa on varmasti ajateltu juuri sitä. Perheitä on rajan takana jonossa, loputtomasti, ja se pitää yrittää kertoa neutraalisti.

Kuva vaikuttaa aina, mutta usein tahattomasti. Onko sekään reilua?

Miten henkilökuvalla sitten saa vaikuttaa uutismediassa? Kuva vaikuttaa aina, mutta usein tahattomasti. Onko sekään reilua? Ihmisten kuvat pyörivät merkitysruletissa, josta aina joku nalli napsahtaa, ja joskus se nalli on ainoa. Minä muistin Almirin ja näin hänet kuvassa lähes tunnistamattomana taka-alalla silmälaseineen ja tunsin voimattomuutta.

Ehkä on tultu ohi sen vaiheen, kun pönöttäminen oli ihmisoikeus. Nykyään monet ihmiset suunnittelevat imagoaan tai monia imagojaan yhdessä ammattilaisten kanssa. Vaikka yksi kuva tuskin ratkaisee kenenkään kohtaloa, ehkä tasa-arvon nimissä pitäisi silti alkaa hokea, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla yhtäläinen oikeus strategiseen kuvaan.

Ja ei lainkaan ehkä vaan erittäin varmasti sekä pakolaisuus Euroopassa että henkilökuvien vallankäyttö ovat välillä hirvittävän monimutkaisia ja turhauttavia asioita.

9.10.2012