Hanna Weselius
Things that remain: faith, hope, love and plastic.

Blogi

Just another WordPress site

Naamat peruslukemilla Eurooppaan

Eurovaalien alla kirjoittaja muistelee vuoden 2012 Per Looks -sivustoa ja pohtii journalismin ja politiikan henkilöitymistä, eikun tasapäistymistä, eikun henkilöitymistä, eikun…

Valitse näistä. Vuosaaressa vaalimainokset ovat saaneet olla rauhassa – piraatteja lukuunottamatta.

Valitse näistä. Vuosaaressa vaalimainokset ovat saaneet olla rauhassa – piraatteja lukuunottamatta.

Kadunvarret ovat jälleen täyttyneet kiinnostavista naamagallerioista. Pikkuisia kasvokuvia täynnä olevien yhteisjulisteiden eteen tulee aina pysähdyttyä, katsottua: jaa, tuonkin näköisiä ihmisiä on. Yksittäisten ehdokkaiden omat julisteet vetoavat volyymillä: esimerkiksi demarit ovat näköjään ostaneet koko Rautatientorin metroaseman liukuportaikon. Siinä heidän ehdokkaansa hymyilevät vinossa jonossa ja "kannattavat meitä". Kaikki näyttävät hyvin asiallisilta ja värineutraaleilta paitsi Kimmo Kiljunen, jonka kasvojen taustalla vilahtaa jonkinlainen punalippu. Demarien eurovaalien virallisella sivullaKiljunenkin on valkoiselle taustalle syvätty paperinukke, samanlainen kuin kaikki muutkin.

Suomalaista vaalimainontaa leimaa keskihakuisuus, toteaa Aalto-yliopiston tutkija Annamari Huovinen Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla. Niin totta vie leimaa. Huovinen puhuu ehdokkaiden varovaisuudesta enemmän sanallisella tasolla, mutta visuaalisesti tilanne on vähintään yhtä iloton. Tämän tasapaksuuden keskellä melkein ilahdun Eija-Riitta Korholan vaalijulisteesta (kuvassa), jossa Korhola rehentelee kädet puuskassa etulinjakokemuksellaan. Kuvasta puuttuu vain sinko.

Visuaalisesti tilanne on iloton.

Toisaalta: miksi vaalimainosten pitäisikään tarjota kansalle sirkushuveja? Eivätkö tasalaatuiset, asianmukaiset naamat riitä? Eivät, koska lihamyllymäinen tasalaatuistaminen vääristää odotuksia ja vastaanottoa, korostaa harvoja sattumia. On huolestuttavaa, että mikä tahansa murtuma poliittisen mainonnan ympäripyöreydessä ilahduttaa kansaa, vaikka poikkeavassa kampanjassa ei olisi mitään järkeä. Näin kävi Lisa Sounio-Ahtisaaren karjakkokampanjan kohdalla: mainokset levisivät viraalisti ja saivat mediahuomiota – ja ehkä Sounio-Ahtisaari jonkun äänenkin – ilman minkäänlaista artikuloitua poliittista viestiä.

Ihmiskasvojen yhdenmukaistaminen on kiinnostava tendenssi paitsi poliittisessa mainonnassa, myös journalismissa. Viime vuosina on puhuttu paljon journalismin "henkilöitymisestä", siis siitä, että media hakee jokaiseen yleiseen, yhteiskunnalliseen puheenaiheeseen jonkin yksittäisen henkilön näkökulman tai käyttää julkisuuden henkilöä jonkin ilmiön agenttina. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa sanomalehden kainalotaviksia, kainalojuttuun haastateltuja kadunmiehiä. Monimutkaisimmillaan median henkilöityminen on nähty uhkakuvana, jonka toteutuessa kukaan ei enää uskalla tuottaa abstraktia, keneenkään suoraan kohdistumatonta, "vaikeaa" journalistista sisältöä, koska sen pelätään karkottavan yleisöt.

Väitöstutkimuksessani tein sen havainnon, että samaan aikaan kun journalismin sanotaan henkilöityvän, henkilövalokuvien kohdalla on nähtävissä päinvastainen kehitys. Kuvattujen henkilöiden persoonallisia piirteitä muokataan eri lehtien visuaalisiin linjoihin sopiviksi. Hyvin erinäköisiä ihmisiä esitetään erilaisiin toistuviin juttusarjoihin sopiviksi stailattuina ja yhdenmukaisesti kuvattuina. Tämä on aivan normaalia, täysin tyypillistä 2010-luvun visuaalista journalismia. Väitöskirja-aineistonani olleessa Suomen Kuvalehden juttusarjassa puolueiden puheenjohtajien kaikki persoonalliset piirteet pyrittiin suorastaan järjestelmällisesti poistamaan – heidät pantiin istumaan samalla, läpinäkyvälle asetaattituolille ja valaistiin täsmälleen samoin. Aivan kuin – niin. Vaalimainoksissa.

Mitä "henkilökohtaisuus" on, ja kenen henkilökohtaisuudesta tässä on kyse? Voi pohtia, onko "henkilökohtainen" journalistinen tekstikin kuvien tavoin kvasihenkilökohtaista. Ehkä tosiaan on. Monet juttusarjathan toistavat samat kysymykset kaikille haastatelluille. Onko esimerkiksi politiikan journalismin sanotussa henkilöitymisessä itse asiassa kyse siitä, että lehtien tekijöiden panos – lehden kollektiivin ”henkilökohtaisuus” – kasvaa samalla, kun persooniin liittyvä henkilökohtaisuus vähenee? Onhan paljon kustannustehokkaampaa ajaa henkilö lehden omaan muottiin kuin saada tämän persoonasta irti aina uusia, uniikkeja representaatioita.

Ja jos journalismin kvasihenkilöitymisen kääntöpuoli on se, että tekijöiden näkökulma korostuu, niin mitä on poliitikkojen kvasihenkilöitymisen takana? Päättääkö politiikan sisällöistä joku muu kuin poliitikot itse? Ketä tai mitä hyödyttää se, ettei äänestäjä pysty erottamaan päättäjiä toisistaan? Miksi poliitikot menevät mukaan tähän?

Monet ilmiöt, joiden olemassaolosta ei voi olla ihan varma, on usein helppo todentaa erilaisilla ajatusleikeillä. Poliittisten henkilöiden kasvojen ja olemusten yhdenmukaistuminen oli hankalasti tavoitettava ilmiö, kunnes syksyllä 2012 kuntavaalien alla saimme nähdä riemukkaan Per Looks -sivuston. Se oli kuvallinen ajatusleikki, joka näytti vaivihkaa tapahtuneen toteen. Perussuomalaisten ehdokkaiden naamarivistöt vavisuttivat sosiaalista mediaa, kirvoittivat tutkijoilta harkitsemattomia lausuntoja ja saivat perussuomalaisten puoluetoimistonkin kiukustumaan. Minä olin riemuissani kunnon debatista ja kirjoitin aiheesta tähän blogiin fiktiivisen kuoroteoksen.

Tavalliset kasvot koettiin provokaatioksi.

Mitä oikeasti oli tapahtunut? Sivusto oli kerännyt yhteen ehdolla olevien perussuomalaisten puolueen käyttöön itse toimittamat valokuvat ja julkaissut ne. Ilman mitään loukkaavia viittauksia – ilman mitään viittauksia. Tavalliset kasvot koettiin provokaatioksi yhteydessä, jossa oli totuttu näkemään visuaalisesti – henkilöohjauksella, rekvisiitalla, miljööllä ja valaisulla – yhdenmukaistettuja muotokuvia poliitikoista tai sellaisiksi haluavista.

On pakko sanoa, että ihmisten yhdenmukaistuminen tuntuu kammottavan tylsältä, ehkä suorastaan hieman pelottavalta. Varjelkoot politiikan ja demokratian jumalat minua menemästä äänestyspäivänä koppiin ja äänestämästä pelkästä visuaalisen anarkian riemusta ruminta ja karvaisinta ehdokasta ikinä.

15.5.2014

ValokuvistaLehdistä ja mediastaTutkimuksesta