Hanna Weselius
Things that remain: faith, hope, love and plastic.

Blogi

Just another WordPress site

Matriisi ja into

Matriisi ja into

Mikä olisi paras tapa opettaa valokuvausta korkeakoulussa? Kirjoittaja on tutustunut tehokkaaseen matriisimalliin sekä sokraattisen höpinän malliin ja näkee molemmissa puolensa.

Johdanto. Kun aloitin työpajaopettajana Taideteollisessa vuonna 2003, valokuvataiteen osasto oli rauhaisa, pieni laitos, jossa tehtiin analogisia vedoksia ja eksentrisiä juttuja, mitä nyt mieli teki. Ensimmäinen Luontoni-työpaja käsitteli suhdetta luontoon ja maisemaan romanttis-intohimoiselta pohjalta. Muistankurssilta vieläkin mainion oppilastyön, jossa naisopiskelija oli kuvannut eläkkeellä olevia miehiä Itäkeskuksessa kuten luontokuvaajat kuvaavat lintuja. Siellä ne miehet pörhistelivät ilmeettöminä lippalakeissaan, ruutusilmälaseissaan ja vaimon ostamissa pusakoissaan.

Ja sitä rataa. Luontotyöpajat ovat vuosien mittaan syventyneet ja kehittyneet, ja olemme fuusioituneet Aalto-yliopistoon. Opettajan eteen on tullut uusia, vähemmän eksentrisiä juttuja, kuten default-englanninkielisyys ja kurssikuvausten pikkutarkka kirjoittaminen tavoitteineen, tarkkoine sisältöineen, aikatauluineen ja opintopistemitoituksineen.

Lukuvuoden 2011-12 aikana olen ohjannut kaksi MA-työpajaa Aalto-yliopiston taiteen ja suunnittelun korkeakoulussa. Toinen oli Roskakaupunki-työpaja valokuvataiteen yksikössä ja toinen aikakauslehteen kuvaamista käsittelevä  Photography in Context graafisen suunnittelun yksikössä. Molemmat vedettiin englanniksi, ja ulkomaalaisten ja suomalaisten opiskelijoiden suhde oli tasan puolet ja puolet.

Kutsun menetelmiä matriisijyräksi ja sokraattiseksi höpinäksi.

Roskakaupunki-työpaja oli perinteinen taidetyöpaja ja tähtäsi supermegabonukseen, joka on nyt toteutunut Helsinki Photography Biennialin No Exit - Eletty kaupunki -näyttelyssä Sederholmin talossa: kolmen opiskelijan työt ovat esillä siellä. Photography in Context taas oli suunniteltuun ja konseptoituun aikakauslehtiymmärrykseen tähtäävä työpaja, jossa purettiin osiin aikakauslehden geneerinen systeemi ja valokuvan rooli siinä. Työpaja päättyy perjantaina 9.3. siihen, että tarkkaan tehtyjen suunnitelmien pohjalta kuvataan oma henkilökuva. Kuvaamista ohjaa Tuomo Manninen.

Näiden kokemusten pohjalta on hyvä tehdä vertailua kahden opetustavan välillä. Kutsun menetelmiä matriisijyräksi ja sokraattiseksi höpinäksi.

1. Matriisijyrä. Photography in Context -kurssilla tehtiin tarkkaan mitoitettuja harjoituksia, joilla kaikilla oli täsmällisesti suunniteltu pedagoginen tähtäin. Olin kirjoittanut itselleni polun, jota pitkin voin taata opiskelijoiden varmasti oppivan tietyt asiat ihanteellisessa järjestyksessä. Ja kyllä he ovatkin oppineet! Analyyttiset harjoitukset ovat taidokkaasti tehtyjä. Opiskelijat tietävät aikakauslehden valokuvasuunnittelusta yhden kurssin jälkeen melkein saman verran kuin minä tiesin haahuiltuani jo vuosia tohtoriopinnoissa. Vain omakohtainen kokemus tekemisestä heiltä vielä puuttuu. Ja se tässä onkin olennaista.

2. Sokraattinen höpinä. Sokrateella oli tapana esittää ihmisille hankalia kysymyksiä, joihin hänellä ei ollut aikomustakaan vastata. Siitä syntyi laajoja ja hedelmällisiä keskusteluja. Tällaista metodia olen käyttänyt taidetyöpajoissa aina. Roskakaupunki-työpaja oli jo aaltolaistunut: siihen kuului laaja teoreettinenluentosisältö ja selvä tähtäin. Mutta siihen kuului myös päämäärätöntä käveleskelyä Vuosaaren rannoilla, opettajan kokkaamaa papukeittoaVilla Lill Kallvikissa ja paljon puhetta kaiken maailman asioista. Opiskelijoista muodostui ryhmä, opettajan puheet uskallettiin kyseenalaistaa, ja minusta tuntuu, että oppiminen oli hauskaa.

3. Vertailu. Matriisimalli sopii hyvin aiheisiin, jotka ovat itsessään matriiseja, kuten aikakauslehtisuunnittelu. Opitaan tehokkaasti, homma etenee kuin juna mutta ei varsinaisesti svengaa kuin hirvi, koska suunnitelmista on pidettävä kiinni ja opettajalla on auktoriteettiasema. En vielä tiedä, mikä rooli innovaatiolla on tämäntyyppisessä työskentelyssä. Sokraattinen höpinä taas sopii luoviin sisältöihin ja synnyttää tuloksia, joita on mahdotonta yhteismitallistaa. Opiskelija saattaa kurssilla saada elämyksen, joka jää nimettömänä hänen muistiinsa ja muuntuu joskus myöhemmin joksikin määrittelemättömäksi osaamiseksi.

En osaa nimetä asioita, joitaopin, mutta miten minä opinkaan!

Itse muistan lämmöllä Severi Parkon ja Tapio Vapaasalon luentoja. Säkenöiväsilmäinen Parko viuhtoi poplarinliepeet lepattaen pitkin Suomenlinnaa, ja opiskelijat yrittivät pysyä perässä ja kuulla pätkiä arvokkaasta informaatiosta. Vapaasalo taas harhautui intohimoisesti jaarittelemaan mitä käsittämättömimmistä yleisistä asioista, emmekä koskaan tienneet varmasti mitä luento virallisesti käsitteli. En osaa nimetä asioita, joitaopin, mutta miten minä opinkaan!

4. Loppupäätelmät: papukeitto on muilutettava matriisiin. Olen hieman huolissani kahdesta asiasta. Ensinnäkin: miten ei-natiivi englanninkielisyys vaikuttaa keskustelun vapauteen? Sen voi jokainen helposti päätellä. Olen huolissani myös siitä, miten Parkon tai Vapaasalon kaltaiset ajattelijat pärjäävät matriisiyliopistossa. Pitääkö minun, joka olen pedagogisesti ollut välillä paljonkin Parkon ja Vapaasalon linjoilla, ehkä joskus vielä keittää papukeittoa ja lukea opiskelijoille runoutta salaa? En osaa kuvitella, miten määrittelisin papukeitosta tai päämäärättömästä kävelystä syntyvät tulokset etukäteen kurssikuvaukseen. Vai ovatko papukeitto ja runous lopulta pedagogisesti merkityksettömiä?

Photography in Context -kurssin toiseksi viimeisenä opetuspäivänä 5.3. valokuvaaja Tuomo Manninen astui luokkaan. Opiskelijat olivat tehneet analyysiensa ja havainnointiensa pohjalta hienoja kuvaussuunnitelmia lehtikonsepteihinsa. Olin havainnut kurssin aikana paljon oppimisen iloa. Mutta kun Tuomo alkoi kertoa valokuvaamisesta ja siitä, miten henkilövalokuvauksen taika on pienenpienissä ihmisten välisissä asioissa ja sattumassa, joka muuttaa kaikki suunnitelmat, vilkaisin syrjäsilmällä opiskelijoita. Heidän silmänsä loistivat innosta.

 

6.3.2012