Hanna Weselius
Things that remain: faith, hope, love and plastic.

Blogi

Just another WordPress site

LUPAUS SANANVAPAUDELLE

Pidin 11.11.2016 Suomen PENin sananvapausgaalassa alla olevan puheen.

 

Hyvät kuulijat! Tarkastelen tässä puheessani sananvapautta kielentutkimuksen ja sosiologian kautta ja puhun vähän myös kuvanvapaudesta. Lopuksi teen lupauksen.

Vuonna 1955 brittiläinen moraalifilosofian professori J. L. Austin piti Harvardissa luentosarjan, joka myöhemmin julkaistiin teoksena nimeltä How to Do Things with Words. Teos on suomennettu tänä syksynä nimellä Näin tehdään sanoilla.

Austinin keskeinen ajatus oli, että lauseet eivät suinkaan kaikki ole väitelauseita, jotka voitaisiin määritellä tosiksi tai epätosiksi. Osa lauseista on performatiiveja, jotka eivät kommentoi vaan tuottavat todellisuutta. "Can saying make it so?" kysyi Austin ja leikki sanoilla Shakespearen kanssa, joka jo vuonna 1600 oli kirjoittanut: "There is nothing either good or bad, but thinking makes it so".

Austin antaa useita esimerkkejä performatiiveista. Yksinkertaisimpia ovat esimerkiksi "Tahdon" naimisiin mentäessä tai "Kastan tämän aluksen" laivaa nimettäessä. Olennaista on kiinnittää huomiota lausujan tahtoon ja tarkoitukseen, intentioon, kuten esimerkiksi lupaukseen tehdä jotain. Performatiivin pelkällä lausumisella tehdään jokin teko, joka muuttaa maailmaa.

 

Muutamaa vuotta Austinin luentojen jälkeen kanadalainen sosiologi Erving Goffman julkaisi teoksensa Presentation of Self in Everyday Life, jonka keskeinen ajatus oli se, että kaikki, koko ihmisen sosiaalinen todellisuus, on esitystä eli performanssia ja tapahtuu erilaisilla näyttämöillä.

"Koko maailma", Goffman kirjoitti, "ei tietenkään ole näyttämö. Mutta niitä olennaisia tapoja, joilla se ei sitä ole, ei ole helppo osoittaa."

Austin ja Goffman kirjoittivat teoksensa toisen maailmansodan jälkeisessä ilmapiirissä, jossa oli voimakas tarve yhdelle tai enintään kahdelle totuudelle. Väitelauseilta odotettiin, että ne olisivat joko tosia tai epätosia. Valokuvat olivat totta tai manipulaatiota. Sellaisia odotuksia Austin, Goffman ja heidän seuraajansa lähtivät kyseenalaistamaan.

Viimeistään heidän myötään maailma saatettiin ymmärtää joukkona erilaisia julkisivuja ja toiminnallisia lauseita, jotka loivat ja ylläpitivät todellisuutta, joka oli jatkuvien muutosten ja neuvottelujen alainen.

 

Tämäntyyppisten näkemysten pohjalle rakensivat myöhemmin monet ajattelijat, muun muassa feministiteoreetikko Judith Butler, joka 1990-luvulla määritteli sukupuolen performanssiksi. Butlerin mukaan sukupuolen performatiivisuus tarkoittaa sitä, että "mieheys" tai "naiseus" ei ole meissä valmiina vaan rakentuu oppimiemme tapojen ja tietoisten tai tiedostamattomien sanojemme ja tekojemme ja niiden toistamisen kautta.

 

Ymmärrystä performatiivisuudesta on sittemmin hyödynnetty monilla tieteenaloilla. Käsite soveltuu hyvin myös valokuviin. Kuvien kohdalla performatiivisuus ilmenee esimerkiksi niin, että kuvat muodostavat jatkumoita, jotka toistavat samoja eleitä ja elementtejä vuosikymmenestä toiseen niin että syntyy kuvan lajityyppejä, jotka luovat odotuksia todellisuudesta ja rakentavat sitä. Kun näemme tuhansia kuvia, joissa asiantuntijat seisovat kravatti kaulassa tai naiset tanssahtelevat hurmioituneina, ymmärrämme, että asiantuntijana seistään paikoillaan ja mielellään käytetään kravattia, mutta naisena kuuluu hymyillä suu auki ja tanssahdella. Kuvallisen performatiivisuuden ydin on siis toisto, jatkuva toisto.

 

Aikaa, jota nyt elämme, on kutsuttu totuudenjälkeiseksi aikakaudeksi. Aikakaudeksi, jolla kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa, eivätkä lauseet tai kuvat ole välttämättä yhteydessä mihinkään median ja virtuaalitodellisuuden ulkopuolisiin tapahtumiin. Goffman kääntyisi haudassaan, jos tietäisi miten paljon näyttämöllä on porukkaa.

Totuudenjälkeisellä aikakaudella sanat ovat tekoja ja kaikki, mitä toistetaan tarpeeksi, on totta. Myös sellaiset lauseet, jotka ennen vanhaan olisi ollut mahdollista helposti osoittaa epätosiksi. Totuudenjälkeisessä ajassa ei taida enää olla muita lauseita kuin performatiiveja.

Sellaisia kuin "Panen teitä perseeseen", kuten sanoi kirjailija Timo Hännikäinen Naisasialiitto Unionin Facebook-sivulla juhannuksena 2015.

Tai "Saatanan Räsänen, räkäsen haudalles, potkin sun vitun kiven kumoon", kuten muusikko Sairas T sanoi kappaleessa Suljetut ovet vuonna 2016.

 

Nämä lauseet ovat uhkauksen muotoisia lupauksia. Eivät nämä tai lukuisat muut ympärillämme kieppuvat samantapaiset lauseet välttämättä teoiksi muutu, mutta me totuudenjälkeisen ajan ihmiset puuhastelemme silti tällaisten lauseiden parissa ison osan valveillaoloajastamme. Olemme tosiasioina kaikkialle leviävien järjettömyyksien ja uhkaavien lupausten keskellä hämmennyksissä, vähän niin kuin tänä syksynä ilmestyneen esikoisromaanini kiukkuinen kertoja, joka vuodattaa tuntemuksiaan Alma Mahlerille sadan vuoden taakse ja jota nyt lainaan:

"Toisin kuin sinun ajassasi, jossa sinä olisit vielä hyvin helposti voinut olla olematta lehmämäinen ja nousta barrikadeille ja liehuttaa lippua ja alushousujasi oikean asian puolesta hui hai, tuosta noin ja tuosta, tässä ajassa jossa minä elän on hyvin vaikea nähdä mitään asioita kirkkaina puhumattakaan siitä että voisi julkisesti sanoa jonkin asian olevan jollain tavalla.

Ei todellakaan, se ei ole helppoa. Asiat ovat himmentyneet kuin sodanaikaiset pöytähopeat. Me nimittäin olemme kerran keksineet, että asiat eivät ole mustavalkoisia, emmekä saa enää sitä keksintöä tekemättömäksi millään."

 

Mikä on sanan- ja kuvanvapauden asema tällaisessa tilanteessa? Olemme väsyneitä, kaikki on sanottu, ja tuntuu ettemme osaa emmekä jaksa sanoa enää mitään.  Emme halua enää lisätä mitään tähän sotkuun, jossa kieppuu hevosen kyrpiä, hakattuja kansanedustajia ja hurmioituneita naisia. Samalla tajuamme, että koska meidän kulttuurissamme tosiaankin saa sanoa melkein mitä tahansa, ja koska lauseista ja kuvista niin herkästi tulee toistamalla todellisuutta, sanomisen ja kuvaamisen merkitys on valtava. Sananvapaus on suunnaton taakka. Mutta koska meillä se on, sitä täytyy käyttää, vaikka se onkin vaikeaa. Karuselliin täytyy astua mukaan ja asettaa itsensä alttiiksi sille. Muuten se voi villiintyä lopullisesti, kääntyä pyörimään väärään suuntaan, suistua raiteiltaan ja sinkoutua avaruuteen.

 

Me teemme työtä sanoilla ja kuvilla. Millainen meidän tehtävämme voisi olla tällaisessa tilanteessa? Ehdotan:

se sisältää enemmän vastuuta kuin vapautta, enemmän poistamista kuin lisäämistä. Se on pontevien lauserakennelmien ja toiseuttavien kuvien kyseenalaistamista. Se on hiljaisuutta joissain kohdissa ja kieltämistä toisissa kohdissa. Se on hiljaisuuksien osoittamista puheen keskeltä ja puhumista silloin, kun kukaan muu ei sano mitään. Se on nurinpäin kääntyneiden merkitysten oikomista. Se on karusellin liikkeen harkittua hidastamista, tarkkuutta siinä, että sanoja ja kuvia käytetään oikein. Se on sanan ja kuvan vartioimista. Se on epätasa-arvoisten valtarakennelmien hajottamista tekemällä ne läpinäkyviksi. Se on uhkauksista nousevan pelon suitsimista.

Käytännössä se voi olla hyökkäävään puheeseen vastaamista lempeällä puheella. Se voi olla yksinkertaisten, niin sanotusti tyhmien kysymysten esittämistä. Se voi olla myös papukaijamaista vastaamista toistoon toistolla. Kun jostain suunnasta kuuluu, että naisilla on pienemmät aivot kuin miehillä ja siksi he luontaisesti osaavat vain hypellä hurmioituneina, silloin täytyy sanoa yhtä monta kertaa ja perustellummin että ei, eivät he hyppele, vaan tekevät tiedettä ja taidetta ja työskentelevät presidentteinä kuten muutkin ihmiset. Kun joku sanoo, että potkin poliitikon hautakiven kumoon tai että panen feministejä perseeseen, ja nämä lauseet monistuvat tuhansittain ja uhkaavat muuttua peloksi, silloin täytyy mennä joka paikkaan ja sanoa yhtä monta kertaa että ei, sinä et potki etkä sinä pane.

 

J. L. Austinin mukaan performatiivin, kuten lupauksen, pelkällä lausumisella tehdään teko, joka muuttaa maailmaa. Kokeilen sitä tässä tänään. Katsotaan sitten, miten maailma muuttuu. Siis:

Lupaan suhtautua ystävällisesti ympärilläni kieppuvien lauseiden ja kuvien sanojiin ja tekijöihin ja kunnioittaa heidän sananvapauttaan. Lupaan kuitenkin tarttua lauseisiin ja kuviin ja purkaa ja läpivalaista ne ja katsoa, mistä ne on rakennettu. Lupaan kysyä tyhmät kysymykset ja lupaan tarpeen tullen sanoa ei. Ennen kaikkea lupaan yrittää olla tuottamatta yhtään harkitsematonta lausetta tai kuvaa lisää.