Hanna Weselius
Things that remain: faith, hope, love and plastic.

Blogi

Just another WordPress site

LUONTO!

Kirjoittaja tarkastelee Suomen Luonto -lehden valokuvakilpailun satoa ja havaitsee, että isoa objektiivia ei tarvita. Tarvitaan Virginia Woolfia.

"Mrs. Dalloway said she would buy the flowers herself." Rouva Dalloway sanoi ostavansa kukat itse. Näillä sanoilla alkaa Virginia Woolfin romaani. Rouva Dalloway halusi ostaa kukat juhliinsa itse, koska nautti niin paljon kesäkuisesta kävelyretkestä Lontoon läpi kukkakauppaan ja kukkakaupan ihmeellisestä atmosfääristä. Woolfin tapa kirjoittaa on hengästynyt, lauseet saattavat olla sivun mittaisia. Pienistä pienimmätkin yksityiskohdat näyttävät kaikki värinsä, valonsa ja tuoksunsa.

Suomen Luonto -lehti julkaisi muutama päivä sitten kesäkuvakilpailunsa voittajat. Parhaaksi valikoitui hämeenlinnalaisen Tuulikki Piikkilän kuva Liian paksu perhoseksi. Piikkilä kuvasi perhosen toukat järven sinistä pintaa vastan kännykällä ja totesi kuvan saatesanoissa, ettei viikkoa aiemmin hajonnut järjestelmäkamera siinä vaiheessa enää harmittanut. Lopputulos on kaikkien aikojen ensimmäinen Suomen Luonnon kilpailussa pärjännyt kännykällä otettu kuva.

Hajonnut järjestelmäkamera ei harmittanut.

Kilpailussa kerättiin lähikuvia lähiluonnosta. Yleisön suosikiksi yli 1300 kuvan joukosta nousi vantaalaisen Satu Pennasen Keinuva kuningatar, holtittoman ihanasti kimaltava lähikuva hämähäkistä seitissään. Yleisöäänestyksen toisen sijan sai koko kisan voittaneen Tuulikki Piikkilän kuva, ja kolmanneksi tuli Päivi Ruuthin kuva pihlajaperhosista. Kaikissa voittajakuvissa aiheeksi on valikoitunut hyönteisiä ja kasveja.

Kun kilpailukuvia selaa, ei voi olla tekemättä sitä havaintoa, että osallistujista suurin osa ja kaikki voittajat ovat naisia. En rupea laskemaan montako miestä on julkaistujen kuvien tekijöiden joukossa, koska en periaatteessa ole kiinnostunut jakamaan ihmisiä sukupuolen perusteella niihin ja näihin. Mutta tähän on kuitenkin kiinnitettävä huomiota, koska luontokuvaus on ollut aina miesten maailma. Siitä kertoo hienosti esimerkiksi Juha Suonpään väitöskirjaPetokuvan raadollisuusSuonpään tutkimukseensa liittämissä dokumentaarisissa valokuvissa näkyy koko miehinen arsenaali: karhuntaljat, pääkallot, palkintopokaalit, kuvaushaaskat ja valtavan pitkät objektiivit. Naisten selostukset luontokuvistaan Suomen Luonnon kilpailussa ovat eri maailmasta: esimerkiksi voitokkaasta hämähäkkikuvasta tekijä antaa kiitokset hämähäkin löytäneelle ja sitä säikähtäneelle pienelle tyttärelleen, jolle oli selittänyt ötökän olevan oikeasti kuningatar.

Hupaisasti siellä täällä tämän kilpailun kuvissa näkyy tekijänsä mukaan "ötökkä" tai täsmentymätön "perhonen" – tekijä ei ole lajit tarkkaan tunteva luontoekspertti. Mainintoja objektiivien laadusta tai valotusajoista – tyypillistä luontokuvadiskurssia nekin – ei kuvien saatesanoissa paljon näy. Niiden sijaan saatteissa maalaillaan kuvaushetken tunnelmaa. Tällaista lähelle katsomista, arjen ja lasten näyttämistä on helppo nimittää feminiiniseksi, koska kotipiiri on aikaisempina vuosisatoina ollut naisten piiri. Varsin luontevasti kilpailuun osallistuneet miehetkin kuitenkin näyttävät omaksuneen lähelle tarkentavan, intoutuvan woolfilaisen katseen. Suomalaiset miehet tulevat kumonneeksi Virginia Woolfin varhaisfeministisen näkemyksen miehen rajoittuneesta katseesta: "Mutta Peter – miten kaunis päivä ikinä olisikaan, ja puut ja ruoho, ja pikkuinen tyttö vaaleanpunaisissaan – Peter ei koskaan nähnyt siitä kaikesta mitään. Peter kyllä panisi silmälasit päähänsä, jos hän pyytäisi; kyllä hän katsoisi." Katsoisi, vaan ei näkisi, ajattelee rouva Dalloway.

Kuvien saatesanoissa kuvaillaan häviävän pieniä asioita.

Tulee kuvista toki mieleen muitakin kotipiiriin keskittyneitä kirjailijoita. Katsotaan vaikka tätä Sari Väliahon Mustikkametsän taikaa. Elsa Beskowhan se siinä! Tai kuortanelaisen Sarlotan selostustasinitoukohärän tienylityksestäTomerin askelin hiekkatien yli marssi hän. Satusetä Topelius! Monien kuvien saatesanoissa kuvaillaan häviävän pieniä asioita, jotka ovat tapahtuneet tai pelkästään olleet olemassa aivan lähellä, aivan yllättäen, ja ikuistuneet kuvaan. "Kuinka näyt kiinnittyvät mieleen! Niin kuin vaikka tuo eloisa vihreä sammal", sanoisi rouva Dalloway. 

Tulee tunne, että tämä on hyvä juttu. On hienoa, että suomalaisilla on näin kotoisa suhde luontoon ja että sen ilmaisemiseen ei välttämättä tarvita isoja objektiiveja. Että kenttä on vapaa. Että saa olla subjektiivinen ja hurmioitua. Sukupuolesta riippumatta. Kuten kukkakauppaan kävellyt rouva Dalloway:

"Ja sitten, hän avasi silmänsä, miten raikkailta, kuin puhtaat, rypistyneet lakanat levitettyinä rottinkitelineisiin, näyttivät ruusut; ja tummilta ja ryhdikkäiltä punaiset neilikat pystypäin; ja kaikki nuo maljakoihinsa levittäytyvät hajuherneet, helähtävät violetit, lumivalkoiset, kalpeat – kuin olisi ilta ja tytöt musliinipuvuissa tulisivat ulos poimimaan hajuherneitä ja ruusuja kun täydellinen kesäpäivä, sen melkein sinimusta taivas, sen ritarinkannukset, sen neilikat, sen kallat, olisi ohi; ja kuin olisi se hetki kuuden ja seitsemän välissä jolloin jokainen kukka – ruusut, neilikat, irikset, orvokit – hohtaa; valkoista, violettia, punaista, syvää oranssia; kun kaikki kukat näyttävät palavan yksinään, pehmeästi, puhtaasti kasteisissa penkeissään; ja kuinka hän rakasti harmaanvalkoisia yöperhosia jotka pyörivät sisään ja ulos, heliotroopin yllä, helokkien yllä!"

 

14.9.2013

Valokuvista, SanoistaHanna Weselius