Hanna Weselius
Things that remain: faith, hope, love and plastic.

Blogi

Just another WordPress site

LOPPUKOHTAUKSIA (VÄITÖSKIRJAN TEKEMISESTÄ, OSA 2)

LOPPUKOHTAUKSIA (VÄITÖSKIRJAN TEKEMISESTÄ, OSA 2)

Väitöskirja-trilogian toinen osa on lähes fiktiivinen tarina marraskuisista tapahtumista eräässä pohjoisessa kaupungissa. Teksti pohtii sekä valokuvan että elämän rajallisuutta.

Loppukohtauksia

 

1. 

Asteikolla yhdestä kymmeneen, niin että yksi on ei lainkaan ja kymmenen on äärimmäinen, sietämätön kipu, mikä luku sillä välillä kuvaa sitä miten paljon teihin nyt sattuu?

Missä minä olen? Missä minä olen? Kertokaa minulle missä minä olen!

Valkoinen kiviseinä lavetin takana on likainen. Tässä on maannut joku suoraan ulkoa tullut. Jos tämä olisi putka tai odotushuone, seinä olisi maalattu vaaleanruskeaksi eikä lika näkyisi. Mutta tämän huoneen seinä on valkoinen, ja lika on liimaantunut siihen: pelottava, kaikista tässä maanneista epäonnisista virrannut maailman lika. Otan siitä kuvan.

Käytävän lattiasta puuttuu linoleumlaatta. Otan siitä kuvan. Hoitaja tulee ovesta takaperin ja vetää perässään kulunutta sermiä. Sermi rysähtää lattian kuoppaan. Hoitaja nitkuttaa sen irti ja työntää eteenpäin seinän viereen niin, että se vie mahdollisimman vähän käytäväleveyttä. Hän kumartuu ja nostaa lattialta matalat tikkaat, joilla toinen hoitaja äsken seisoi ja kurotti sidetarvikkeita kaapista.Kuka tähän tällä lailla jättää tavaroita? Hoitaja kantaa tikkaat ovesta sisään, tulee takaisin, kävelee kovaa vauhtia käytävän päähän ja katoaa lasiseinän taakse.

Käännetään teitä vähän. Yks-kaks-kolme! Aijaijai. Aijaijai. Aijaijaijaijaijaijaijai.

Polyesteriverhon raosta näkyy vaaleanruskea toimistopöytä. Se nojaa raollaan olevaan liukuoveen, jonka takana näkyy toinen vaaleanruskea toimistopöytä. Liukuoven päällä on vinossa sininen muovinen kello. Kello on kuutta minuuttia vailla viisi.  

Mitäs tälle on sattunut? Putosi asemalla kolme metriä päälleen. Onko tämä kuvattu? Rrrraaaa! Hiljaa! Anteeksi, voitko olla hiljaa. Onko tämä pää kuvattu? On, ei siinä ollut mitään. Paitsi tuo kolme promillea. Rrraaaa! Rrraaaa! Hiljaa! Ole nyt itse hiljaa. Täällä on muitakin. Rrraaaa! Hiljaa! Eikö se muuta sano? No ei sillä muuta asiaa tunnu olevan. Rrraaaa! Hiljaa! Pankaa sille edes sukat, ei täällä voi tämmöisiä katsoa.

Otan salaa kuvan.

Puuttuvan linoleumlaatan jättämään neliönmuotoiseen syvennykseen pitää levittää laastia, ja kun laasti myöhemmin kuivuu, siihen pitää liimata uusi laatta. Työmies on polvillaan keskellä käytävää laastiämpärin ääressä ja sekoittaa. Laasti lopsahtelee raskaasti. Työmies kumartuu. Ohikävelijät kiertävät hänet. Hän väistää katseita ja katsoo laastiin. Hän ei voi pyytää anteeksi jokaiselta, jonka tiellä on. Hän kyyristyy yleiseen anteeksipyyntöön ja sekoittaa.

Kymmenen minuutin päästä tulee toinenkin potilas sokkiin. Mahtuuko sinne? On siinä pari metriä. Pistetään sinne viereen vaan. Onko meidän kolmoshuone käytössä? On mutta sielläkin on jo yksi. Okei. Hoitaja vetää seinän vierestä sermin, jonka toinen hoitaja äsken jätti siihen, ja työntää sen taas ovesta sisään.

Työmies nousee polvet jäykkinä lattialta ja oikoo housujaan. Nyt tämän laastin sitten pitäisi vähän aikaa kuivua. Joo. Minä sanon noille ambulanssikuskeille että varovat sitä jos voivat. No ei kai niiden nyt tämän takia tarvitse varoa. No niin niin mutta minä nyt sanon kuitenkin, varovat jos voivat.

Toimistopöydällä on vaaleanruskea muovilaatikko, jossa on pino pahvikansioita. Vieressä on harmaa tulostin, jossa lukee LEXMARK. Tulostimeen on liimattu peräkkäin kolme samanlaista valkoista tarralappua, joissa kaikissa on pientä tekstiä. Pöydällä on myös tietokoneen näppäimistö ja näyttö. Näytön kehykseen on liimattu punainen teipinpätkä, jossa on valkoista tekstiä. Tietokoneessa on ohjelma auki. Käyttöliittymä on harmaa, ja harmaassa on neljä riviä keltaisia laatikoita täynnä kirjoitusta. Piuhat risteilevät tietokoneesta ja tulostimesta pöydän taakse ja valuvat sotkuksi lattialle. Otan siitä kuvan.

Ovi rämähtää auki aulassa. Sitten toinen ovi lähempänä. Tulee ulkoilmaa. Verhot liikkuvat. Otan niistä kuvan.

Päivää. Tämä on hypännyt viisitoista metriä. Tai pudonnut. Hypännyt vai pudonnut? Ei ole vielä tiedossa. Jaa. Siellä on sitten semmoinen laatta jota pitää varoa. Lattiassa.

Ambulanssimiehillä on turvasaappaat ja punakeltaiset suojahaalarit. Paareilla makaa huoparulla, josta sojottaa kaksi paljasta jalkaa. Toinen on oudosti vinossa. Remmit ja metallisoljet kilisevät. Missä täällä lattiassa oli se joku. Ai mikä? No joku mitä piti varoa. Ai tuo. No varotaan.

Missä minun äitini on? Missä minun äitini on?

Päästäkää minut pois! Auttakaa! Päästäkää minut pois. Auttakaa. Aa. Aa. Aa.

Happinaamari vaimentaa ääntä. Ääni nousee, kiemurtelee, ulvahtaa ja laskeutuu pitkäksi korinaksi. Ulkoilman tuoksuiset miehet kantavat paarit siihen huoneeseen, johon sermi juuri työnnettiin. Huuto nousee ja laskee, nousee ja laskee, vaikeroi ja korisee. Kurkussa on limaa. Rrrrauttakaa. Miehet tulevat huoneesta kantaen tyhjiä paareja eivätkä tuoksu enää ulkoilmalta. Verhon takana vanha nainen hymisee korkeaa, katkeilevaa hyminää.

Toimistopöydän, tulostimen ja näytön yläpuolella on kaksi huolimattomasti seinään pultattua hyllyä. Aa Aa. Tunnetko kun teen näin? Auttakaa. Kuuletko sinä? Tunnetko kun teen näin? Aa. Aa. Alemmalla hyllyllä on kaksi muovista kehikkoa, joissa on yhteensä kymmenen vetolaatikkoa. Niihin on kiinnitetty valkoisia, vihreitä ja punaisia teipinpaloja.Pitäkää tätä kiinni. Rrrrauttakaa. Minun on pakko. Tunnetko sinä kun minä teen näin? Sattuuko tämä? Kuuletko sinä? Valkoisissa ja vihreissä teipeissä on mustaa tekstiä. Punaisissa teipeissä on valkoista tekstiä.

Seinässä on punakeltainen roska-astia neuloille ja ruiskuille. Sen vieressä on peilikaappi, peilikaapin alla lavuaari. Vasemmalla on saippuaa, oikealla desinfiointiainetta. Vesihanan vieressä on teline, jossa on pino kertakäyttömukeja. Kaikkeen on kiinnitetty teipinpala, jossa lukee, mitä mikäkin on. Hengitä sisään. Nyt sattuu.Pesuvesi valuu viemäriin ja sieltä se päätyy vedenpuhdistamoon ja vesistöihin ja pian se taas valuu hanasta kertakäyttömukeihin. Neulat ja ruiskut, jotka pannaan punakeltaiseen roska-astiaan, ovat samoja, joita kerätään puistoista sellaisten ihmisten jäljiltä jotka haluavat vahingoittaa itseään.

Missä minun äitini on? Missä minun äitini on?

Tuleeko pissa? Ei tule. Heheh. Ei vaan tule. Heheheh. Katsotaanpa. Ei tule millään. No ei tule. Heheheh. Voivoivoi. Minä. Mitä minä. Odota.

Ylemmällä hyllyllä on kuusi mappia ja kolme kansiota. Ne ovat mustia, sinisiä, punaisia ja vihreitä. Paksuimmassa punaisessa kansiossa lukee SUURONNETTOMUUS KANSIO.

Otan siitä kuvan. No niin rouva, mikäs teidän nimenne on? Mikä päivä tänään on?Hymm, hymm. Onko kesä vai talvi? Muistuuko mieleen? Hymm, hymm. Mikä vuosi nyt on? Muistaako rouva? Hymm, hymm. Tiedättekös te missä te olette? No en minä tiedä. Te olette sairaalassa. Ai jaaha. Sattuuko teihin rouva? Oletteko te kipeä? No olenhan minä kipeä. Niin varmaan olette koska te kaaduitte. Ai jaaha. Teidän lonkkanne on murtunut. Ai jaaha. Ja teidät pitää leikata. Ai jaaha. Niin on meillä täällä tapana. Ai jaaha. Mutta entä jos ei. Niin no, jos ei leikata niin sitten te ette jää henkiin. Te jäätte vuodepotilaaksi ja saatte ennen pitkää keuhkokuumeen ja kuolette siihen, niin siinä käy. Ai jaaha.

Hoitaja juoksee märkään laastiin. Toinen hoitaja tutkii sandaalinjälkeä laastissa. Ai saatana! Mikä tuo oli! Minä astuin ihan keskelle sitä. Nyt on meillä sitten siinä jalanjälki. Hah hah haa! Hah hah haa!

Ovesta työntyy lääkärin pää. Käytävällä seisoo kirurgi tiskirättikankaasta tehty leikkaussalihattu päässä ja pyyhkii käsiään.Otetaan tämä kohta. Se toinen tuodaan suoraan leikkaussalin ovesta. Sillä on kiire. No niin on kyllä tälläkin. No niin on kyllä niin on.

Mille osastolle tämä menee? En minä sitä tiedä, minä olen kirurgi. Kuka tätä katsoi? Kysykää lääkäriltä. Odottakaa hetki. Tehkää tilaa. Minä ottaisin teiltä verikokeen. Onko teillä lääkitystä? Teidät pitää katetroida. Voi voi. Tämä on niin alentavaa. Ei toki, meille tämä on pelkkä rutiinitoimenpide. Käännetään teitä vähän. No niin. Millä osastolle tämä menee? En tiedä, kysy lääkäriltä. Minulla on kolme vuotta sitten ollut psykoosi. Jaa, jaa, niin. Jaa psykoosi. Oliko muita lääkkeitä? Nyt nipistää. 

Sandaalit läpsyvät lattialla. Hoitaja nauraa. Linoleumille läiskähtää kahvia.

Tämä kuolee käsiin. 

Syntynyt nolla kuusi, nolla viisi, kaksi kahdeksan. Rouva! Aijaijai! Rouva! Aijaijai! Äiti, äiti! Äiti! Missä minun äitini on?

Sälekaihtimet ovat kiinni. Otan niistä kuvan. Niiden takana on pimeää. Ikkunalasista heijastuu loisteputki. On kirkasta. Pöydällä on telineissä neljä radiopuhelinta. Jokaiseen telineeseen on kiinnitetty punainen tarra, jossa lukee puhelimen numero. Ikkunanpuitteessa puolivälin korkeudella on toisesta päästään irti käpertynyt pala maalarinteippiä, jossa ei lue mitään. Teipinpala värisee lämpöpatterista nousevassa ilmavirrassa. Ilmavirta nousee, katoaa roskaiseen ilmastointikanavaan, työntyy ulos, jäähtyy ja liittyy tuuleen joka pyyhkii kiiltävää asfalttia ja repii märkiä mustia puita.  

Äiti, äiti! Äiti! Missä minun äitini on?

Asteikolla yhdestä kymmeneen, niin että yksi on ei lainkaan ja kymmenen on äärimmäinen, sietämätön kipu, mikä luku sillä välillä kuvaa sitä miten paljon teihin nyt sattuu?

 

2.

Minulla on seitsemän kuvaa. Niissä näkyy: kaistale turkoosia polyesteriverhoa, mustaharmaa sähköjohtomytty hämärässä lattianrajassa, pinttynyt valkoinen seinä jossa erottuvat maalaustelan jättämät pienet nypyt, kaksi likaista ihmisen jalkaterää, kansion muoviselkä jossa lukee RONNETTOMUUS KAN, vähän sälekaihdinta, pätkä siniharmaata linoleumlattiaa josta puuttuu yksi laatta.

Jotkut kuolevat. Heidän ruumiinsa kannetaan ulos erityisestä ovesta, tuhkataan ja ripotellaan ympäriinsä.

Jotkut lähtevät täältä työvuoron päätteeksi. He heittävät repun selkäänsä ja huikkaavat ovelta huomiset. He kävelevät liian isoihin vaatteisiin puettujen potilaiden ohi aulan ja kanttiinin läpi ja tunnistavat kuppejaan kilistelevien vierailijoiden katseista inhon, kuolemanpelon,  pakokauhun ja helpotuksen siitä että ei itse kuulu tänne. Sitten he menevät lähimpään pubiin, ravistavat itseään oviaukossa kuin märät koirat, tilaavat monet oluet ja ruotivat päivän tapaukset.

Jotkut jäävät viikoiksi, kuukausiksi. He makaavat tiedottomina siteissä, kauluksissa ja venytyslaitteissa sälekaihtimien takana. Heidän ihonsa kuivuu ja vaalenee, ja iltahämärissä sitä käydään voitelemassa. Ravinto annetaan nesteenä, kunnes he tointuvat ja alkavat saada neljä ateriaa päivässä. Silmiään räpytellen he nousevat istumaan, nieleskelevät ja pyyhkivät hikeä, ja aurinko paistaa heidän korvalehtiensä läpi.

Yöllä he valvovat ja koettelevat ohuiden peittojensa alla nihkeitä vartaloitaan ja kohta kohdalta selvittävät, missä vielä on tunto.

Ja he rakastuvat lääkäreihin.

Jonain päivänä he astuvat pääovesta ulos, nojaavat hetken keppeihinsä ja sitten lähtevät liikkeelle, palaavat haparoiden mutta välttämättä siihen mistä tulivatkin: työhön tai työttömyyteen, kevättalven läpitunkemattomaan tihkuun ja harmeihin.

4.4.2014