Hanna Weselius
Things that remain: faith, hope, love and plastic.

Blogi

Just another WordPress site

Kuvajournalismi ja Knausgård

Juoneton kuvajournalismi on vihdoinkin täällä. Raymond-lehden Sointula-videoissa ei tapahdu mitään tolkullista, ja se on ihanaa.

"Hehhehheh, Morten naurahti." (Karl Ove Knausgård, Taisteluni, Viides kirja)

"Hehhehheh, Morten naurahti." (Karl Ove Knausgård, Taisteluni, Viides kirja)

Kirjoitin joskus 2000-luvun alussa johonkin kolumniin, jota en nyt löydä mistään eksaktia siteeraamista varten (koska elämä on pirstaleista eikä kaikkia asioita voi jäljittää), että olen lopen kyllästynyt kuvajournalismiin jossa on juoni ja tapahtumia. Kirjoitin, että käsikirjoitettu ja upeasti viimeistelty valokuva ei journalismin edellyttämällä tavalla vastaa kokemaani todellisuutta (joka on järjetön ja aina odottamaton). Kirjoitin, että haluan nähdä uutislähetyksen, jonka kymmenminuuttisessa, kaukaa kuvatussa insertissä Paavo Lipponen räplää salkkuaan jossain eduskunnan anonyymissä käytävässä loisteputkien raparperikiisselinvihreässä valossa eikä mitään muuta tapahdu. (Ehkä toivoin myös että hän katselisi kattoon ja puhisisi vähän ja muodostaisi suullaan äänettömiä sanoja – en ole tästä varma, koska hetket kiitävät niin nopeasti ohi ja muisti on niin epäluotettava.)

Toiveeni lähtökohta tuolloin 2000-luvun alussa oli se, että olin oivaltanut mediasisältöjen usein olevan autenttisennäköisiksi muokattuja representaatioita kokonaan mediaa varten järjestetyistä tapahtumista. Halusin niiden sijaan nähdä järjestämättömiä tapahtumia, kuvia, joiden kuvaaja ja hänen taustallaan olevat journalistiset kollektiivit eivät väkisin pyrkisi luomaan järkeä (koska maailma on älytön) tai kronologista järjestystä (koska maailmassa kaikki, hyvä ja paha, tapahtuu yhtäaikaisesti).

Maailmassa kaikki tapahtuu yhtäaikaisesti.

Viidessätoista vuodessa toiveeni lähtökohta on monimutkaistunut (koska kun ihminen vanhenee, hän ei muutu selkiintyneemmäksi vaan monimutkaisemmaksi – koska asioiden ymmärtäminen ei ole yksinkertaisuutta vaan lähes sietämätöntä hankaluutta) ja laajentunut koskemaan muutakin kulttuuria kuin mediaa. Maailma on tietysti (koska minä ja ajatukseni olemme jollain hyvin sumealla ja selittämättömällä tavalla osa aikamme ajatuskollektiivia) myös vastannut siihen monin yrityksin. Varsinkin sosiaalinen media on synnyttänyt monenlaista tervetullutta absurdismia. Olen silmät vuotaen tuijottanut YouTubesta jonkun Pink Guy:n touhuamista ja miettinyt, miten paljon kiinnostavampaa taidetta se (kaikessa elämänkaltaisessa raakuudessaan) tavallaan on kuin kaanoniin ja valtadiskurssiin ojentautunut galleriataide. Ja jos galleriataide on ollut ylisiistiä, sitä on ollut myös media, joka on viimeisen viidentoista vuoden aikana formatoitu äärimmilleen niin, että odotettavissa olevan sisällön ohessa saattaa kyllä olla jotain pientä vaihtelua, mutta yllätyskin on aina ennakoitavissa (aivan kuin olisit näyttelijä elokuvassa, jonka kohtauksessa kävelet kadulla ja tiedät etukäteen, missä kohtaa joku tulee yllättäen kulman takaa ja ojentaa sinulle hampaistaan ruusun).

Kaikki on siis ollut kovin järjestyksessä. Valokuvat kertovat tarinoita, on sanottu. Valokuvan tarinat voivat olla kuvan ulkopuolella: mitä tapahtui ennen kuvan hetkeä ja mitä kuvan hetken jälkeen? On sanottu, että valokuvan rikkaus on sen monimutkainen suhde todellisuuteen, kyky kertoa siitä mitä voisi tapahtua enemmänkin kuin siitä mitä oikeastaan tapahtuu. Mutta tarina on aina oltava. Journalistiset kriteerit ovat tiukat: jutuissa ja kuvissa on oltava alku ja loppu, motiivi ja pihvi.

Mutta ei elämässä ole mitään tarinaa eikä motiivia eikä pihviä.

Jossain vaiheessa 2010-lukua huomasin, etten enää pysty lukemaan perinteistä juoniromaania. Henkilöt tuntuivat keksityiltä, mitä romaanihenkilöt ovatkin. Olin tottunut uskomaan fiktiivisiin henkilöihin (maailman hilpeän ja kummallisen logiikan mukaisesti usein jopa enemmän kuin todellisiin henkilöihin), mutta usko oli yhtäkkiä kadonnut. Luin romaania ja kysyin koko ajan: Miten niin? Miten niin tämä ajatteli näin? Miten niin nämä asiat tapahtuivat näin? Miten niin kaikki on taustoitettavissa näiden keksittyjen henkilöiden keksityillä lapsuuden tapahtumilla ja sukuhistorioilla? Miten niin kronologia, miten niin syy ja seuraus?  Haukoin henkeä kysymyksineni ja uskoin, etten selviä romaanikriisistäni hengissä.

Sitten aloin lukea Knausgårdia ja pelastuin. Minulle kerrottiin asioita tavalla, jossa ei ollut järkeä. Minulle kerrottiin tapahtumia, jotka olivat rehellisesti olemassa vain kertojansa ajoittain harhaisessa päässä, asioita, joilla ei ollut lakia eikä järjestystä. Ennen kaikkea minulle kerrottiin asioita, jotka eivät olleet ollenkaan mielenkiintoisia. Sain lukea sivukaupalla monotonista, vähän alistunutta puhetta merkityksettömistä, toisiinsa liittymättömistä asioista. Siihen minun oli helppo uskoa. Se tuntui todelta.

Miten niin –kysymykset, joita epätoivoissani esitin loppuunhiotuille juoniromaaneille, ovat samat kuin joita olen viisitoista vuotta esittänyt hienosti suunnitellulle ja designatulle tarinalliselle kuvajournalismille. Ja nyt, kun katson Raymondin julkaisemia Maria Gallén-Kallelan videoita Kanadan suomalaisyhteisöstä Sointulasta, minusta tuntuu että olen vihdoinkin löytänyt kuvajournalismin knausgårdilaisen tason.

Katsokaa! Videoissa ei ole päätä eikä häntää, eikä sellaisia tule mieleen toivoakaan. Kuvaaja ei myöskään pyri olemaan näkymätön – hänen läsnäolonsa on päivänselvää, ihmiset puhuvat ja laulavat hänelle, mutta ei missään haastateltava ja haastattelija –muodostelmassa vaan jonkinlaisessa pistetäänpä kamera käyntiin ja leikitäänpä –moodissa. Teknisiä hienouksia ei ole tarpeen käyttää. Tällä konkretian tasolla kuvasta nousee hienosti esiin se kerronnallinen ominaisuus, jota kovasti rakastan: tavalliset esineet ja asiat, joihin ei arjessa kiinnitä mitään huomiota, nousevat merkityksellisiksi itse valitsemassaan järjestyksessä. Maria Gallén-Kallelan videota katsoessa voi kaikessa rauhassa ihmetellä sitä, miten laulavan pikkutytön suu liikkuu, eikä sen tarvitse liittyä mihinkään, pohjustaa mitään tai olla selitettävissä mitenkään.

Hehhehheh!

Minulle Knausgårdin teossarjan kaikki osat läpäisevä punctum, jos nyt valokuvateoreettisen termin saa siirtää kirjallisuuteen, on tässä mielessä ollut kuvassa näkyvä hehhehheh. Joka kerta, kun olen löytänyt tekstin seasta tämän usein toistuvan tyylillisen älyttömyyden – sen, että dialogiin kirjoitetaan todella jäykällä tavalla että hehhehheh, tai joskus hah hah hah – olen nauranut ääneen ja kokenut syvää toden tuntua. Arjesta ei ole poimittu tekstiin sitä, mikä perinteisesti kuuluu poimia, esitellä ja oikein valaista, vaan jotain minkä ikään kuin saan huomata uudestaan. Näinhän me tosiaan nauramme! Hah hah hah!

Sen sijaan että miettisin, minkä on jonkun mielestä totta tai tärkeää, saan ajatella sitä, mikä on merkityksellistä ja miten se sellaiseksi tulee. Ajatus jatkuu: mikä kaikki voikaan olla merkityksellistä! Vanhan kanadalaisrouvan pyöränrenkaat ja Mortenin kämppäkaverin suihkuturbaani ja kaikki se mitä nämä asiat ovat koskettaneet tai voineet koskettaa. Soratie ja märkä otsa, kaikki tiet ja kaikki otsat, ne tiet joilla minä olen kävellyt, minun otsani, minun esiäitieni otsat!

(Ei tämä mihinkään liity eikä johda, mutta) kannatti tätä viisitoista vuotta odottaa.