Hanna Weselius
Things that remain: faith, hope, love and plastic.

Blogi

Just another WordPress site

KULTAHIPPUJEN AIKA

Kirjoittaja panee sielun ja purkinavaajan hetkeksi syrjään ja ryhtyy purkamaan kuvajournalismin kulta-ajaksi kutsuttua vyyhteä. Purkutyön alkusoittona on Silta yli synkän virran.

simonandgarfunkelok-w1200.jpg

Eilen pohdiskelin kuvajournalismin kulta-aikaa, sielunmetsästystä ja auteur-valokuvaajan nykyhahmoa. Nämä pohdinnat mielessäni menin illalla nukkumaan, ja aamulla lehteä selatessani silmään osui tv-sivun arvio musiikkidokumentista. Arvion yhteydessä oli kuva Simon & Garfunkelin Bridge Over Troubled Water -levyn kannesta.

Heti alkoi pianointro soida päässä. Siirryin New Yorkiin. Kuvittelin kaupungin kuuraiset rannat ja sinimustaharmaavalkoisen hämärän, jota kadunkulmien bagelkauppiaiden lämmin keltainen valo pilkuttaa. Samaan nippuun kuuluvat Dylanin levynkannet, Leonard Cohen, Hill Street Blues, Paul Auster ja Siri Hustvedt, Tom Waitsin Jersey Girl ja kaikenlaista selvittämätöntä ja epätarkkaa kulttuurista kohinaa. New York-mielle oli heti selvä, vaikka en ole koskaan käynyt New Yorkissa. New Yorkissa, olin varma, minäkin olisin ihan toinen, sivistyneempi ja viisaampi ihminen jolla olisi puulattiainen brownstone-asunto.

Kyllä. Kuvahan on ihan surkea.

Mielikuvat sikseen. Aloin tarkastella valokuvaa. Hain levyn hyllystä varmistuakseni ajatuksesta. Kyllä. Kuvahan on ihan surkea. Sen sävyskaala on harmaasta harmaaseen, mustaa tai valkoista ei ole. Se on hirveän rakeinen, kuvattu varmaan herkälle diafilmille. Se on epätarkka. Nämä ovat vielä kaikki tyylikeinoiksi laskettavia, ei-niin-merkittäviä asioita. Mutta miten Paul Simon ja Art Garfunkel ovat tässä kuvassa! He seisovat kadulla tiiliseinän vieressä peräkkäin. Art katsoo suoraan kameraan, mutta Paul on selvästi juuri sanomassa jotain kuvaajan vieressä seisovalle henkilölle. Kaulaliina roikkuu. Lyhyempi Paul peittää Artin naaman nenästä alaspäin ja mykistää Artin. Artin pää jököttää Paulin pään päällä kuin toteemin ylempi kerros. Artin pää on Paulin päätä isompi, ja sen takia kuvan perspektiivi näyttää mahdottomalta: Art ei voi olla Paulin takana, hänen täytyy kasvaa Paulin päästä. Tai sitten Paulin pää kasvaa Artin leuasta. Kun oikein siristää silmiä, Paulin tukasta tulee Artille hirveät viikset.

Paulin tukkakin on sekaisin.

Miten tämä voi liittyä kuvajournalismin kulta-aikaan? Ei suoraan mitenkään, koska levy on julkaistu vuonna 1970, ja useimmissa aikalaistodistuksissa kulta-ajan katsotaan silloin jo päättyneen. Mutta jos ajatellaan, että tämmöinen kuva oli sovelias levynkanteen vuonna 1970, niin millaiset muut kuvat ovat mahtaneet keskimäärin ympäröidä kulta-ajankuvajournalismin legendoja? Ovatko legendat eläneet yltympäriinsä rakeisessa maisemassa? Millaiset ovat olleet onnistuneen kuvan kriteerit? Eikö olekin niin, että aika moni sen ajan kiitetty kuva ei vuonna 2013 edes päätyisi mihinkään lehteen? Onko kuvat itse asiassa kullattu esittämillään historiallisilla tapahtumilla? Onko koko kulta-aikajonkinlainen mielikuvien New York?

En tarkoita pelkästään tekniikkaa. Tuon ajan vehkeet olivat alkeellisia ja painavia, ja kuvien tekninen laatu on siksi ollut nykyistä heikompaa. Tarkoitan myös kuvallista ilmaisua. Eikö ole totta, että kulta-aikanakin suurin osa lehtien valokuvista oli huonoja ja tylsiä, koska suurin osa kaikista kuvista oli huonoja ja tylsiä? Eikö aukeamilla silloin näkynytkin paljon toisteisia puhuvia päitä ja epäselviä suttuja? En voi tässä äkikseltään asiaa kunnolla tutkimatta arvioida tuon ajan kokonaistilannetta, koska en itse ollut silloin syntynyt. Muistini aikana, 1970-luvun lopusta eteenpäin, sanoma- ja aikakauslehtien kuvat olivat kyllä keskimäärin aika harmaata tai loisteputkenvihreää tavaraa aina 1990-luvulle asti. Jos kulta-aikana näin ei ollut, onko siis suomalaisten lehtikuvien taso ja eetos tosiaan romahtanut yhtäkkiä 1960-luvulla tai 1970-luvun alussa? Miten tämä voidaan todentaa?

Viimeistään digitaalistumisen jälkeen kuvat ovat muuttuneet. Verrataan esimerkin vuoksi tätä himoviiksekkään Garfunkelin kuvaa randomisti johonkin tänään julkaistuun kuvaan, vaikkapa näihin Hesarin kuviin biojalostamon peruskiveä muuraavasta toimitusjohtaja Jussi Pesosesta (kuva: Heli Blåfield) ja konkurssiin menneen Lahden Autokorin tuotekehitysinsinööri Juhani Tikkasesta (kuva: Lauri Rotko). Tai vaikka tähän World Press Photo -voittajakuvaan. Vaikuttaa siltä, että niin sanotusti autenttisessakin valokuvassa on tänään oltava valot ja sommittelut kohdallaan. Jos ennen riitti sielu ja todistaminen, nyt pitää olla lisäksi näytettävää. Tämä näyttämisen ja osaamisen vaatimus tulee ympäröivästä visuaalisesta kulttuurista, kuvan tasolla ehkä selvimmin kaikkialla näkyvästä mainoskuvasta, jossa halutun vaikutelman aikaansaamiseen on käytössä monikymmenkertaisesti enemmän rahaa, aikaa, kuvausapulaisia ja kuvankäsittelijöitä kuin kuvajournalisteilla. Kuvajournalistin on silti pyrittävä samaan visuaaliseen spektaakkeliin. Teknisesti tai sommittelullisesti Simon ja Garfunkel -tasoisen kuvan kanssa ei kellään ole asiaa aikakauslehteen tai uutisvälineeseen ellei kuvassa ole kuollut diktaattori.

Mitä kuvajournalismin kulta-aika oli?

Mitä kuvajournalismin kulta-aika oli, jos se ei ollut yleisesti nykyistä parempia valokuvia ja parempia lehtiä, kuten joskus annetaan ymmärtää? Oli se kultaa tai kultahippuja tai pelkkää puhetta, se on joka tapauksessa tärkeä rakennuspalikka valokuvaamisen historiassa ja nykypäivässä. Kulta-ajan käsitteen merkitystä kiistämättä totean silti, että kuvat ja asiat saattoivat ennen olla keskimäärin ihan yhtä keskinkertaisia kuin nytkin. Ja ehkä myös hieman väitän, että aikana, jona kuvaaminen ammattina oli paljon harvinaisempi ja etuoikeutetumpi kuin nykyään, kuvaajista tehtiin helpommin sankarihahmoja. Nythän kuvaajat ovat pilalle hemmoteltuja, lattea latkivia kolumninaiheita, joita harvoin viitsitään maksaa ulkomaankeikalle Tallinnaa pitemmälle. Kenties kulta-ajan muistelun ydin onkin siinä: silloin sai matkustaa. Tai jotkut saivat.

Kaikki, mitä kuvajournalismin kulta-ajasta tulisi tietää, ei sovi tähän postaukseen. Käsitteen taustalla on laajoja kulttuurisia ideoita, esimerkiksi universaalista ihmisyydestä. Palataan niihin. Kaikkien kuvaajien, menneiden ja tulevien, sekä vanhojen ja nykyisten hyvien aikojen kunniaksi keitän nyt laten ja pistän tämän huonokantisen levyn soimaan.

13.9.2013