Hanna Weselius
Things that remain: faith, hope, love and plastic.

Blogi

Just another WordPress site

Kaupunki kaikkineen kuvassa

Kaupunki kaikkineen kuvassa

Helsinki Photography Biennial 2012 avautuu torstaina. Sen teema on kaupunki. Kuraattoriryhmässä mukana ollut Kirjoittaja pohtii taiteen ja harhaanjohtavien metromatkojen yhtenevyyksiä.

Maaliskuun toisena päivänä Hakasalmen huvilassa ja Sederholmin talossa avautuu Helsinki Photography Biennial 2012. Se on kansainvälinen valokuvataiteen näyttely, jonka juuret ovat Valokuvataide – Arkitaide -tapahtumassa, valokuvataiteen kolmivuotisnäyttelyissä ja Helsinki Photography Festivalissa, joka järjestettiin viimeksi Meilahdessa 2009. HPB yhdistää nämä kaikki ja on nimensä mukaisesti luvassa joka toinen vuosi.

HPB 2012:n teema on kaupunki. Biennaalia järjestävän Valokuvataiteilijoiden Liiton valmisteluryhmissä päätettiin, että tällä kertaa halutaan tehdä toisin kuin on totuttu. Kuraattoriksi ei haluttu Taidemaailman Tärkeää Henkilöä tekemään itsensä näköisiä taiteilijavalintoja.

Kuraattoriksi ei haluttu Taidemaailman Tärkeää Henkilöä.

Jossain alustavaakin alustavammassa kokoonpanossa olimme päätyneet sellaiseenkin ideaan, että tehtäisiin biennaalista tosi-tv-show, joka seuraisivalokuvataiteilijoiden työntekoa ja teosten valmistumista. Ideasta käytiin jopa keskustelua tv-kanavan kanssa. Lopulta kuitenkin ymmärrettiin, että oli olemassa varteenotettava riski että valokuvataide-realitystä tulisi vielä tylsempi kuin Poliisit.

Kuraattori valittiin sitten omista joukoista, eikä vain yhtä vaan viisi. Viisi tavallista valokuvataiteilijaa ovat rakentaneet HPB 2012:n erittäin moni- ja ajoittain kovaäänisessä dialogissa. Lopputulos on kuin teemansa: äänekäs ja hiljainen, virheetön ja raaka, ruma ja herkkä, virtaviivainen ja poukkoileva, vakaa ja järjetön, vaarallinen ja lohdullinen.

Ne taiteilijat ja teemat, jotka itse valitsin mukaan, ovat antaneet minulle paljon iloa. Kaikkia yhdistää tietty sammakkoperspektiivi: käsitellään tavallista kaupunkinäkymää, kaupunkiroskaa, pienen kansalaisen rooleja kaupunkitilassa ja myös kaupungin kääntöpuolta:  ihmisiä, joita ei virallisesti ole. Minulle nämä kuvat ja teokset ovat, paitsi runollisia kokemuksia, henkilökohtaisia muutoksen agentteja. Teokset keikauttavat katsojansa horisonttia, siirtävät aavistuksen verran mahdollisen ja mahdottoman rajaa, sitä kokemusmaailman sisä-  tai ulkopuolella olemisen rajaa, joka suuntaa myös arkisia valintoja ja tekoja.

Kun aamulla astuu alaovestaan kaupunkiin, tulee usein kulkeneeksi jokapäiväisen reittinsä niin syvissä mietteissä että pienikin häiriö aiheuttaa eksymisen ja ärsyttää. Montakohan kertaa olen jäänyt tyrmistyneenä pyörimään ympyrää Sörnäisten metroasemalle, kun olen jostain syystä tullut sisään eri ovesta kuin tavallisesti enkä tajua mihin suuntaan nyt pitää mennä. Montakohan kertaa olen ajatuksissani tai nenä kiinni kirjassa ajanut metrolla Mellunmäkeen ja poukkoillut sitten hölmönä väärällä laiturilla. Jos ensimmäinen reaktio näissä tilanteissa ei ole kiukku, niissä päätyy aina saamaan jonkun uuden idean maailmasta ja elämästä. Nämä tilanteet ovat lahjoja.

Nämä tilanteet ovat lahjoja: jos ensimmäinen reaktio ei ole kiukku, saa jonkun uuden idean maailmasta.

Kirjoitan tätä avajaisten alla, kun näyttelyitä on ripustettu kaksi viikkoa. Jännittää. Toivon, että katsoja menee näyttelytilaan avoimena ja avaa lahjansa. Kuten Riina Katajavuori nuoruuden runossaan sanoo:

On hymyiltävä Mahdollisuuksille / herätä huonossa seurassa.

 

28.2.2012

Valokuvista, ElämästäTemp User