Hanna Weselius
Things that remain: faith, hope, love and plastic.

Blogi

Just another WordPress site

Ikonin ääressä

Kuvat kuolleista pakolaislapsista leviävät ja muuttuvat ikoneiksi. Onko jossain vielä joku, joka on pyrkinyt välttämään niiden näkemistä ja onnistunut? Suosittelen kuvien ääreen asettumista viimeistään nyt.

Muutaman viime päivän aikana nopeasti levinneessä ja paljon keskustelua herättäneessä uutiskuvassa näkyy pikkuinen kuollut lapsi rantaan huuhtoutuneena, kasvot hiekkaan painuneina. Kuva on kaunis ja äärimmäisen traaginen. Se koskettaa ja itkettää ihmisiä kaikkialla sosiaalisessa mediassa.

Susan Sontag (Regarding the Pain of Others, 2003) toteaa, että ihmisillä on taipumus tuntea vetoa tragedioita kohtaan ja kerääntyä traagisten kuvien äärelle. Kauheudessa nähdään kauneutta, ja se kuuluu asiaan ja on hyväksyttävää jos kyseessä on vaikkapa maalaus. Ajatelkaa kaikkia maalauksia Jeesuksesta ristiltä alas nostettuna, haavaisena ja kuolleena. Kauniita. Jos kyseessä on valokuva, aletaan esittää toisenlaisia kysymyksiä. Niitä herää myös tästä rantaan huuhtoutuneen lapsen kuvasta.

Jotkut uutiskuvat muuttuvat ajan oloon symbolikuviksi tai, kuten nykykielessä vakiintuneesti sanotaan, ikoneiksi. Ikoni on kuva, joka jostain syystä nousee edustamaan jotain ilmiötä, kuva, joka leviää ja muokkaantuu mutta joka silti tunnistetaan heti kaikkialla. Ennen ikoniksi muokkaantumiseen meni vuosia tai vuosikymmeniä. Järkyttäviä kuvia on nyt alettu pyörittää verkossa ja perinteisessäkin mediassa eri volyymilla kuin tähän asti. Niinpä uutiskuva saattaa pukeutua uusiin vaatteisiin yhdessä yössä. Pienen hukkuneen syyrialaislapsen kuva on jo nyt Eurooppaa ravistelevan kriisin ikoni.

Kuvassa on paljon symboliikkaa ja romanttisiakin elementtejä.

Rantaan huuhtoutuneen lapsen kuvassa on paljon symboliikkaa ja romanttisiakin elementtejä. Valtameren aallot ovat huuhtoneet rantaan täydellisen, ehjän, kauniin, puhtaan olennon, joka näyttää siltä kuin vain nukkuisi viatonta lapsen unta. Vaikuttaa siltä, että tämä kuva leviää nopeammin ja enemmän kuin muut, raaemmat kuvat, joissa kuolleet lapset myös näyttävät kuolleilta. Niiltä moni haluaa suojata itsensä. Niiden jakamisesta on kiistelty, ja kiistoissa nousee etualalle kysymys siitä, missä näitä kuvia saa jakaa tai saako ylipäänsä. Sitten palataan vanhaan kysymykseen siitä, pyhittääkö tarkoitus keinot kun halutaan parantaa kuvilla maailmaa. Puhutaan myös siitä, kuka kuvien julkaisemisesta kärsii. Välillä toki muistetaan puhua siitäkin, mihin kärsimyksiin kuvat viittaavat.

Jotkut ovat perustelleet rantaan huuhtoutuneen kuolleen lapsen kuvan jakamista sillä, että se saa ainakin pienten lasten vanhemmat samastumaan kuvan lapsen vanhempiin, ymmärtämään edes hetken ajan sen, että on pelkkää hyvää tuuria ettei oma lapsi ole tuossa. Juuri niin – samastaminen on yksi dokumentaarisen valokuvan parhaiten toimivista ominaisuuksista. Mutta mitä sitten? Mitä empatia-aallon jälkeen tapahtuu? Se, että kuvan yksityiskohtia – kuten pikkuisia lenkkareita lapsen jaloissa –  ja niiden vaikutusta omaan samastumiseen eritellään tunteikkain lausein, tuntuu turhalta ja väärin ajoitetulta.

Vanhimmalta sanamerkitykseltään ikoni on uskonnollinen kuva, jonka ääressä rukoillaan. Rantaan huuhtoutuneen kuolleen lapsen kuva on muuttunut ikoniksi, ja sillä näyttää olevan sekä yleiskielinen että vanha tulkinta. Näyttää siltä, että sosiaalinen media on polvistunut rukoilemaan kuvan ääreen. Me rukoilemme että joku korkeampi taho tekisi jotain ja käytämme oman energiamme rukoilemiseen. Puhdistaako rukoileminen meidät? Vai tuleeko kuvan, tämän uhriksikin tulkittavissa olevan lapsen, katselemisesta tyhjentymätön, toistuva rituaali, kuten uskovalle on krusifiksin tuijottaminen ja sormeileminen?

Puhdistaako rukoileminen meidät?

Se, että kuolleen lapsen kuvasta tulee ikoni, on prosessina jollain tavalla ymmärrettävä. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että kuvasta saattaa olla tulossa myös eräänlainen meemi. Sitä on muunneltu piirrokseksi ja vaikka miksi. Meemiksi muuntuminen, lieväkin, tuntuu hankalalta, vastenmieliseltä. Tarkoittaako meemiytyminen sitä, että riisumme kuvalta sen alkuperäisen sanoman? Jatkamme ja kevennämme, jatkamme ja kevennämme sitä, dippailemme sitä eri merkityspurkkeihin kunnes sen voi unohtaa? Olemmeko rakentamassa kuvagenreä nimeltä kärsimysmeemi, ja onko se hyvä vai huono asia? Joskushan sanotaan, että kaikelle pitää voida nauraa. Auttaako kaikenlaisten lisämerkitysten lisääminen ja poistaminen, eräänlainen merkitysten testilaboratorio joka meemit ovat, käsittämään paremmin mistä kuvan representoimassa maailmassa on kyse?

(Meemeilyhän on lähtökohtaisesti kuvainraastamista, ikonoklasmia. Millaisia ikoneita on vielä sallittua raastaa? Miksi?)

Susan Sontagin mukaan kärsimyksen kuvat eivät kerro tarpeeksi. Ne eivät auta ymmärtämään, vaan jäävät vaivaamaan mieltä. Se johtuu siitä, että vaikka kuinka tuijottaisimme kuvaa kärsivästä ihmisestä, emme voi ymmärtää hänen kipuaan, jos emme ole kokeneet vastaavaa itse. Emme vain voi. Sontag kirjoittaa, että toisin kuin kuvat, kertomukset voivat saada meidät ymmärtämään tuskasta jotain. En tiedä, onko niin, vai voiko vain tuska saada ymmärtämään tuskaa. Tai voiko sekään. Voiko tuskaa ymmärtää ollenkaan? Tarvitseeko tuskaa ymmärtää?

Yleensä olen perustellut loputonta kuvakeskusteluun osallistumistani paitsi sillä, että se on työtäni, myös sillä, että uskon että mitä enemmän kuviin liittyvistä asioista puhutaan, sitä paremmin niitä ymmärretään. Tämän tekstin alussa suosittelin kuvien ääreen asettumista. Mutta nyt pyydän tulemaan nurkasta ikonin luota pois. Lopetetaan näistä kuvista puhuminen ja niiden epätoivoinen ymmärtäminen. Puhutaan kuvista myöhemmin. Ensin, juuri nyt, täytyy tehdä tälle jotain.

 

3.9.2015