Hanna Weselius
Things that remain: faith, hope, love and plastic.

Blogi

Just another WordPress site

Pahan kasvot

Mitä se tarkoittaa, kun ihmistä ei voi katsoa? Kuka saa tulla katsotuksi? Kuka päättää ketä katsomme? Mitä Weegeen salamavalo paljasti, ja miksi Myra Hindleyn kuvaa heitettiin kananmunilla?

Iltalehden lööppi 5.6.2014

Iltalehden lööppi 5.6.2014

Kun Oulussa viime viikolla löydettiin viiden vauvan ruumiit kellarikomerosta, molempien iltapäivälehtien lööppeihin ilmestyivät vauvojen äidin epätarkat kasvot. Ilta-Sanomat oli blurrannut ne pehmeästi. Iltalehti (kuvassa) pikselöi kuvan. Pikselöiminen näyttää hurjemmalta kuin blurraaminen. Iso pikseli on kuin digitaalinen kirves. Sillä veistetty kuva kiinnittää huomion. Katso tätä. Älä katso tätä.

Kuvan tehtävä lehdessä on alusta asti ollut todentaa kerrottuja tapahtumia ja lisätä julkaisun uskottavuutta. Kun lehdessä on juttu henkilöstä, oletamme, että näemme hänen kasvonsa. Jos emme näe kuvaa, oletamme, että henkilössä tai vähintäänkin siinä asiassa, jota hän edustaa, on jotain todella pahasti pielessä.

Oululaisesta naisesta, jota epäillään vauvojensa tappamisesta, ei julkaista tunnistettavia kasvokuvia, koska häntä vasta epäillään. Naisen muiden lasten suojelemiseksi kuvia tuskin nähdään valtamediassa myöhemminkään. Iltapäivälehtien täytyy kuitenkin jollain tavalla vihjata siihen, että naisella on kasvot. Nämä blurratut ja pikselöidyt kuvat eivät anna meille mitään varmaa informaatiota. Ne ainoastaan vihjaavat siihen, että joku ihminen on ehkä jossain, ja häneen liittyy paha.

Yleensä rikoksista epäillyt haluavat itse peittää kasvonsa. Kun kahdeksanvuotiaan helsinkiläistytön toukokuussa 2012 tappanut isä ja tämän naisystävä näyttäytyivät lehtien oikeudenkäyntikuvissa kumaraisina hupuissaan, heidät halusi haudata niihin ikuisesti. Älkää koskaan tulko esiin.

Sitten on toisia strategioita. Monista rikoksista epäilty Anneli Auer on koko oikeusprosessinsa ajan näyttäytynyt tyynin ilmein ja päätynyt joidenkin kauhuksi myös Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen kanteen poseeraamaan. Mutta sellainen on harvinaista. Yleensä rikollinen piiloutuu, ja sitten häntä voidaan jahdata kameralla. Pahuus voidaan paljastaa esimerkiksi salamavaloilla. Kaikkein taitavin paljastaja oli Weegee, Arthur Fellig, New Yorkin rikoksia ja julkista elämää dokumentoinut "pieni mies, joka oli kaikkialla". Hänen taidokkaissa kuvissaan salamavalo tunkeutui armotta kalterien taakse ja näytti koko rikollisen lohduttomuuden. Weegee valaisi, lähes läpivalaisi, myös rikosten töllistelijät, pahan ja likaisen tavallisissa ihmisissä, sinussa ja minussa.

Taulun päälle heitettiin mustetta ja kananmunia.

Sitten, kun joku kauhea rikollinen tuomitaan ja hänen kasvonsa saa hänen tahdostaan riippumatta näyttää mediassa, kasvoista tulee yhteistä omaisuutta. Kasvoista voi tulla ikoneita, jotka alkavat elää omaa elämäänsä. Näin on käynyt esimerkiksi brittiläiselle lasten massamurhaaja Myra Hindleylle, jonka stigmatisoituneista kasvoista tehtiin menestynyttä nykytaidettakin. Marcus Harveyn valtava näköismaalaus koostui lähempää katsottuna pienen lapsen kämmenen jäljistä. Näyttelyn avajaispäivänä Royal Academy of Artissa 1997 taulun kimppuun hyökättiin kahteen kertaan heittämällä siihen mustetta ja kananmunia. Niin vahvat ovat pahan kasvot. Me alamme uskoa että kuva niistä on paha itse.

Mitä me pelkäämme? Monia asioita ihmisessä, joskus ihmistä sinänsä. En muista enää kuka, mutta joku Afganistanissa kertoi aikoinaan minulle naisista, jotka kuolevat synnytyksiin. Heidät naidaan nuorina vieraisiin sukuihin, ja aviomiehen lisäksi vain muutama naispuolinen perheenjäsen näkee joskus heidän kasvonsa. Muille he ovat vain hiljaisia olentoja burqan ristikon takana. Ja kun he sitten alkavat tehdä kuolemaa, perhe ei välitä hoitaa heitä, koska he eivät ole olleet sille kukaan.

Se, että ihmisen kasvoja ei hänen omasta tahdostaan riippumatta haluta näyttää, osoittaa kasvojen peittäjien äärimmäistä pelkoa. Afganistanilaisten naisten tapauksessa kyse on rakenteellisesta väkivallasta. Nainen ylipäänsä koetaan joksikin niin pelottavaksi ja vaaralliseksi, että häntä ei voida julkisesti näyttää. Pelkorakennelman toinen puolikas on se, että nainen pelotellaan potentiaalisella hunnutta kulkemisesta seuraavalla väkivallalla niin pahanpäiväisesti, että hän itsekin haluaa peittää kasvonsa.

Länsimaisessa kuvien kyllästämässä kulttuurissa julkaistavien suomalaisten iltapäivälehtien tapauksessa kasvojen näyttämättä jättämiselle on monia juridisia ja eettisiä syitä, jotka mielellään sanotaan ääneen. Mutta taustalla voi olla myös ääneen sanomaton pelko ja rangaistus. Koska voiko melkein mikään olla niin kauheaa kuin se, että joku tappaa omat lapsensa? Tämä nainen ansaitsee olla ilman kasvoja.

Mitäs täältä kuuluu? Onkos tämä ihminen?

Sellainen ihminen, jolla ei ole kasvoja, ei voi puhjeta puhumaan. Hänellä ei ole suuta. Häntä ei voi katsoa silmiin. Hän on möykky. Hän on kertakaikkinen Toinen, hän on totaalinen abjekti. Jos hän avaa sumeiden pikseli- tai kangaskerrosten alla suunsa, siitä luultavasti kuuluu vaimeaa pahan ääntä, sellaista kuin Weegeen rikollisten loukoista, sellaista kuin Kaspar Hauserin kellarista tai susien parissa kasvaneiden lasten sanattomista suista. Jotain, mitä kuului Saddam Husseinin suusta kun hänet kaivettiin maakuopasta ja hänen suutansa valaistiin taskulampulla. Mitäs täältä kuuluu? Onkos tämä ihminen?

Haloo? Huudanko minä tyhjään avaruuteen?

Iltapäivälehdet toistavat nyt lähes päivittäin samoja pikselöityjä kasvokuvia, jotka eivät sisällä olennaista informaatiota. Yksi syy siihen on luultavasti kiehtovalla pahalla leikitteleminen. Katso: meillä on kuva näistä kasvoista. Me olemme nähneet nämä kasvot, ne ovat meidän. Sinun emme toki soisi näkevän niitä. Varo. Ja joka tapauksessa: me päätämme milloin sinä näet ne.

Odota.

11.6.2014