Hanna Weselius
Things that remain: faith, hope, love and plastic.

Blogi

Just another WordPress site

Demokratiaa rinnakkaistodellisuudessa

Kirjoittaja pohtii omalakista vaaliviestintää ja pelkää, että sitä seurattuamme emme suoranaisesti ylläty, jos tuleva vaalikausi sisältää alentuvaa lässynlää-politiikkaa.

EU-vaalien alla vuosi sitten kirjoitin useammankin postauksen eri puolueiden vaalikuvista. Näiden eduskuntavaalien alla olen odottanut sitä kuvaa tai kuvakokoelmaa, joka innostaisi, kohottaisi ja inspiroisi kirjoittamaan. Sitä ei ole tullut. Tuolla nuo lakanat levittäytyvät, ja ainoa tunnistettava reaktio joka niistä on herännyt on Muutos 2011:n julisteen aiheuttama puistatus. Juliste, jossa mustan hunnun aukosta tuijottavat naisen siniset silmät, on minusta syvästi vastenmielinen, ja siltä pohjalta siitä tuntuu turhalta yrittää keskustella.

Turhautuminen onkin se sana, joka parhaiten kuvaa olotilaani tänään vaalipäivänä. Tulokset on jo kerrottu mediassa etukäteen: tänään Hesari opasti kansaa naistenlehtityyliin otsikoiden (Viisi vinkkiä: Näin tulkitset vaalitulosta) ja kertoi ystävällisesti että keskusta saattaa näyttää aluksi saavan kolmekinkymmentä prosenttia äänistä, mutta kyllä se siitä laskennan edetessä laantuu. Selvä, kiitos. Mitäs tässä sitten enää mitään sanomaan saati äänestämään.

Mitäs tässä enää mitään sanomaan saati äänestämään.

Visuaalisen kulttuurin tutkijalle jollain lailla kiinnostava vaali-ilmiö tänä vuonna oli perussuomalaisten vaalitoimiston töhrintä ja siihen liittynyt kuvasto. Töhriminen satoi monien mielestä persujen laariin, ja ilmiö herätti myös yleistä solidarisuutta yli puolue- ja ideologiarajojen: vanha vihreä vaikuttaja Ville Komsi oli jossain vaiheessa jopa organisoimassa jokaöistä vartiota Hämeentien toimiston ikkunan eteen. Kuvien mielenkiintoisuus syntyi kuitenkin pelkästään niiden ympärille syntyneen liikehdinnän kautta. Suojeltavat kuvat eivät muuten olleet yhtään sen kiinnostavampia kuin muutkaan vaalikuvat. Turhauttavaa.

Turhautuminen on tylsä ja vaarallinen olotila, mutta turhautumisen pohjalta voi kuitenkin esittää yleisen ajatuksen vaalikuvista genrenä. Minua pyydettiin kommentoimaan puolueiden vaalivideoita Ylen uutisiin ja verkkosivuille, ja tehtävä oli kuvaston turhauttavuudesta huolimatta mielenkiintoinen. Kadunvarsien vaalilakanoissa ja vaalijulisteissahan näkyy selvästi se, että vaalikuvat ovat aivan oma visuaalisen viestinnän genrensä, jossa ei tarvitse välittää ajanmukaisuudesta, valokuvatekniikasta, graafisen suunnittelun säännöistä saati trendeistä tai ylipäänsä mistään esteettisestä tai ammatillisesta osaamisesta. Pois ne politiikasta! Samantyyppinen, joskaan ei esteettisesti aivan niin selvä, omituisuus näkyi myös videomateriaalissa. Miten siitä saisi kiinni? Avainkäsitteitä voisivat olla vaikkapa kotikutoisuus ja puhetapa.

Kotikutoisuuden janalle asetettuna kaikki vaalivideot ovat lähellä äärimmäisen kotikutoisuuden päätä. Briljanttia osaamista, siis kotikutoisuuden minimiä, ei edusta mikään, mutta joitain eroja on tehtävissä. Perussuomalaisten video jäljittelee toimintaelokuvan traileria ja on teknisesti kunnianhimoisimmasta päästä. Teknisesti taitavahko oli myös vihreiden video. Vasemmistoliiton video oli ottanut kotikutoisutensa asiakseen, se toimi hyvin osana puolueen imagoa. Keskustan ja demarien videot sen sijaan olivat tahattoman kotikutoisia, hieman nolostuttavia, ja perää piti kristillisten hämmentävä somevideo, jossa ei ollut päätä eikä häntää, jollaisen olisi tehnyt minkä tahansa koulun 7 B -luokka.

En usko, että tässä kotikutoisuuden paraatissa olisi kyse vain siitä, että puolueet haluavat asettua äänestäjien kukkaron tasolle ja todistaa kansalle että katsokaa, me emme käytä rahaa ostaaksemme turhanpäiväistä mediaosaamista vaalimateriaaliimme. Kaikkihan tietävät, ettei koulutetuille mediatyöläisille nykyään tarvitse maksaa juuri mitään, ihmiset tekevät töitä ilmaiseksi portfolioitaan varten. Ei, rahankäyttöselitys ei siis toimi. Täytyy olla muu selitys. Esimerkiksi genre.

Genren käsitettä on määritelty esimerkiksi niin, että kun tunnistamme näkemämme kuvan genren, genre alkaa ohjata odotuksiamme ja tulkintojamme kuvasta. Vaalikuvastoa on helppo ajatella genrenä, jota määrittää visuaalinen kunnianhimottomuus, tekninen osaamattomuus ja tahallinen tai tahaton kotikutoisuus – kertakaikkinen who cares. Kuvasto on niin ontuvaa, että se muodostaa eräänlaisen visuaalisen rinnakkaistodellisuuden, jossa mitkään normaalit kuvallisen viestinnän lait eivät päde.

Eivätkä päde normaalit viestinnän lait muutenkaan. Hyvä esimerkki tästä on kokoomuksen vaalimainonta. Tarkastellaan sitä toisen käsitteen, puhetavan, avulla. Missä muussa yhteydessä ottaisimme vastaan markkinointivideon, jossa meitä yritetään vakuuttaa seisomalla kyltit kädessä kuin alakoululaiset, kylteissä täysin poliittiseen vaikuttamiseen liittymättömiä ajatuksia kuten "Löysin rakkaani" tai "Jokainen päivä on suuri seikkailu"? Missä muussa yhteydessä vakuuttuisimme mainoksesta, jossatällaisen kuvakavakadin taustalla miesääni puhuu lässytysintonaatiolla kuin, niin, alakoululaisille: "Moni haluais työtä, vaan ei sitä saa!" Tällainen on kokoomuksen vaalivideo. Ja vaalipäivän lehdessä jatkuu sama retoriikka: "Kyllästyttääkö riitely ja uudistusten alasampuminen? Tuntuuko siltä, että kansa ymmärtää Suomen tilanteen vakavuuden paremmin kuin poliitikot? Jos 'kylliä' tuli enemmän, äänestä Kokoomusta niin laitetaan Suomi yhdessä liikkeelle. Työn kautta, kuinkas muuten."

Sekä visuaalinen kotikutoisuus että lastentarhamainen puhetapa määrittävät vaaliviestinnän genreä. Ja kun genre ohjaa odotuksia, emme yleensä hämmästy siitä, miten huonoja vaalikuvat taas ovat ja miten tyhjiä lauseet. Nehän ovat vain yleistä vaalishittiä. Vaalikuvien mediakommentaattorit ovat totunnaisen huvittuneita vuodesta toiseen.

Emme hämmästy siitä, miten huonoja vaalikuvat ovat ja miten tyhjiä lauseet.

Turhautuminen – olkoon se se kolmas, tämän katsauksen yhteen nivova käsite – johtaa siihen ajatukseen, että kun kerran genren tunnistaminen ohjaa sitä, mitä odotamme vaalimateriaalilta, tämä sama kummallisessa kulttuurisessa rinnakkaistodellisuudessaan elelevä alentuva lässynlää-genre ohjaa myös sitä, mitä odotamme valituilta ehdokkailta, politiikalta ja demokratialta.Toivottavasti ajatukseni on väärä.

On sunnuntai 19.4.2015 ja kello on 19.55. Hyvää vaali-iltaa.

19.4.2015

Valokuvista Lehdistä ja mediasta