Hanna Weselius
Things that remain: faith, hope, love and plastic.

Blogi

Just another WordPress site

Demokratia ja Jäätteenmäen resoluutio

Kirjoittaja tekee päiväkävelyn vaalimainosten ääreen ja paljastaa, miten euroehdokkaat on valokuvattu. Mitä tasovaloista, valkoisista sateenvarjoista ja heijastimista voi päätellä? Ja miksi Piraattien julisteet on tärvelty?

Valitse näistä. Vuosaaressa vaalimainokset ovat saaneet olla rauhassa – piraatteja lukuunottamatta.

Valitse näistä. Vuosaaressa vaalimainokset ovat saaneet olla rauhassa – piraatteja lukuunottamatta.

Journalismissa vallitsee kasvojen näyttämisen imperatiivi: jos jutussa korostetusti mainitusta henkilöstä ei ole kuvaa, se herättää heti epäilyksiä. Onko henkilössä jotain vikaa?

Kukaan ei myöskään voisi kuvitella kenenkään menevän vaaleissa läpi ilman sellaista kasvokuvaa, josta saa edes jotenkuten selville miltä ehdokas näyttää. Miksi näin on? Onhan naamataulu periaatteessa ihan yhtä tyhjänpäiväinen äänestysperuste kuin vaikkapa se, laittaako ehdokas voileipäänsä makkaran vai juuston päällimmäiseksi tai se, miten päin hän asettaa wc-paperirullansa.

Ihmisellä sanotaan olevan biologinen tarve nähdä ihmiskasvoja. Niin ehkä pohjimmiltaan on; nykyään elämänmeno vain on niin etääntynyt biologisista perustarpeista, että kasvojen näkemisen tarve on enemmän kulttuurista kuin biologista. Ainakin se on helpompi nopeasti selittää kulttuurisesti: näin vain on vaaleissa aina ollut, ja länsimaisessa julkisuudessa vain karmeimpien rikollisten kasvot on ollut tapana peittää.

Kasvokuva ei kerro mitään esittämänsä henkilön aatemaailmasta tai sisäisestä todellisuudesta. Päätän silti palata vielä kerran vaalilakanoiden ääreen. Vaikka en saa kuvista tietoa ehdokkaan mielipiteistä, pystyn ainakin tutkimaan pikselintarkasti, mitä kuvissa on.

Vuosaaressa on painostava helle. Uutelan kanavalta päin tullessa vaalimainokset hallitsevat kävelijän näkymää. Ne levittäytyvät rivinä suojatien päässä, ja sinivalkoinen liikennemerkki kohoaa niiden ylle: jalankulkijat ja pyöräilijät, kääntykää tästä oikealle tai vasemmalle.

Aloitan analyysin vasemmalta. Menetelmäni on vanha ja pätevä: luen kuvattujen ihmisten silmistä heijastuvista valoista, mitä kuvauksessa on tehty.

Muutos 2011:n julisteessa sekalaisen näköiset kasvokuvat on jälkikäteen syvätty valkoiselle taustalle. 20 kuvasta kaksi on mustavalkoisia. Värikuvien lämpötiloissa on isoja vaihteluita. Loppilaisen varastomiehen Janne Kuisman pieniresoluutioinen kuva on leikattu jostain ulkona, todennäköisesti talven kalvakassa valossa, napatusta snapshotista. Seuraavassa Hyvinvointivaltion puolesta ei EU:lle -vasemmistoryhmittymän julisteessa kaikki kasvokuvat on valkoisen sijaan syvätty violettiin taustaan. Kuvat ovat erilaisia, jotkut studiossa tehtyjä, jotkut kaverin nappaamia.

Luen silmistä heijastuvista valoista, mitä kuvauksessa on tehty.

Piraattipuolueen juliste on käännetty nurin ja ylösalaisin. Joudun kiertämään kaiteen ja tasapainoilemaan jyrkällä ruohopenkereellä nähdäkseni kuvat. Slogan on "älä usko mainontaan, päätä itse". Ehdokkaiden sekalaiset kasvokuvat on syvätty valkoiselle taustalle. Ne eivät poikkea Muutos 2011:n kuvista.

Itsenäisyyspuolueen ehdokkaiden kasvokuvia ei yllättäen ole syvätty. Kaikki ovat mustavalkoisia. Sellainen ohje on ehkä annettu, että jos voitte, kuvatkaa seinää vasten, koska melko monessa kuvassa on pyritty kohti neutraalia taustaa. Ohjetta ei kuitenkaan ole jaksettu noudattaa kautta linjan. Osa potreteista on kuvattu pihalla, metsässä tai kalustetuissa huoneissa. Kahdessa kuvassa näkyy soitin. Tämä touhuaminen on poikkeavuudessaan pehmeän ja söpön näköistä.

Tässä kohtaa ohitseni keinahtelee joustavin askelin nuori mies kaljatölkki kourassa, muovikassi iloisesti heiluen. Kasineljä! hän huudahtaa ja heilauttaa kättään. Kenen numero on 84? Jussi Halla-ahon. Jään katsomaan perään. Sinne halla-aholainen hoippuu kohti ostoskeskusta iloisine kasseineen kuin vuosaarelainen näkemys täti Moonikasta.

Jatkan työtäni. Perussuomalaistenkin kaikki kuvat on syvätty valkoista vasten. Muutama ehdokas saattaa olla kuvattu samoilla valoilla. Studiossa tasovalolla kuvattu Jussi Halla-aho hymyilee. En ole koskaan katsonut häntä näin syvälle silmiin.

Kristillisdemokraattienkin kaikki kuvat on syvätty valkoiseen, jotkut mahdollisesti kuvattu samalla kertaa. Studiovalaisu hallitsee; ainoastaan Sari Behm on selvästi kuvattu ulkosalla.

Päättelen, että useimpien pienten puolueiden visuaalinen strategia on ollut se, että joitain valoja ja taustaa koskevia ohjeita on annettu, sitten on pantu kädet ristiin ja odotettu mitä kentältä tulee, ja lopuksi on palkattu graafikko ratkaisemaan kaikki ongelmat ja photoshoppaamaan hiuksia irti taustoista. Graafikkoparat.

Vasemmistoliitto jatkaa tutulla linjalla: kaikki ehdokkaat on syvätty valkoiselle taustalle. Nämä kuvat näyttävät kuitenkin siltä, että tausta on jo kuvatessa ollut valkoinen. Graafikon helpotus: astetta ammattimaisempaa toimintaa. Useat ehdokkaat on kuvattu samalla tai samanlaisella lampulla, jonka pyöreä heijastus on eri paikoissa – arvelen, että sama kuvaaja lamppuineen on ehkä kiertänyt eri tilaisuuksissa kuvaamassa. Mutta mitä ihmettä – Silvia Modigin heijastuspilkut näyttävät jälkeenpäin lisätyiltä! Valo näyttää tulevan oikeaan ja vasempaan silmään eri korkeuksilta. Miksi heijastukset on lisätty? Modig ei valopilkuttomanakaan poikkeaisi linjasta yksinään: Annika Lapintien silmistä heijastuu erilainen sateenvarjolamppu kuin muilla, ja Pia Lohikoski näyttää kuvatun ikkunan ääressä luonnonvalolla.

Vihreiden kaikki ehdokkaat on kuvattu kliinisen ammattimaisesti studiossa valkoista taustaa vasten ja syvätty. Valo tulee ehdokkaan oikealta puolelta yläviistosta. Antero Vartian valo on kuitenkin selvästi erilainen ja tulee päinvastaisesta suunnasta kuin muiden. Lappeenrantalaisen Hanna Holopaisen kuvassa on surkea resoluutio – kuva on varmaan lähetetty sähköpostitse pienenä tiedostona.

RKP on pienten puolueiden suurin yllättäjä. Åsa Gustafssonia lukuun ottamatta ehdokkaat on selvästi kuvattu kaikki samalla kertaa, samoilla valoilla. Valo on hyvä: kasvojen edessä on isohko tasovalo, ja kasvojen molemmilla puolilla on luultavasti ollut valkoista heijastavaa pintaa, koska valkoinen tausta vuotaa tyylikkäästi ehdokkaiden molemmille poskille. Va fint!

RKP on pienten puolueiden suurin yllättäjä.

Keskustan ehdokkaista useimmat on kuvattu studiossa, mutta ei selvästikään samassa studiossa. Jotkut on kuvattu ammattimaisesti luonnonvalossa. Hannu Takkulalla ja Anneli Jäätteenmäellä on huono resoluutio. Se saa heidät näyttämään muiden rinnalla amatööreiltä.

Melkein kaikki kokoomuksen ehdokkaat on kuvattu samoilla valoilla. Mari Kaunistola ja Pia Kauma on valaistu toisin kuin muut, ei niin hienosti. Muilla vaikuttaa olevan jokin heijastin – arvaisin että valkoinen tai himmeä hopeanhohtoinen – oikealla alhaalla. Se antaa kaunista valoa ehdokkaan poskeen ja hiuksiin, ja sen heijastuspilkku näkyy Marjatta Rasin ja Sirpa Pietikäisen silmistä. Henna Virkkusen kuvaa on jostain syystä käsitelty muita enemmän ja rajummin: silmiä on vaalennettu selvästi.

Demarien kuvissa on hurjaa valon ja värin vaihtelua. Kaisa Penny on teinivampyyrimäisen liidunvalkoinen, Mitro Repo sinertää. Muutamat ehdokkaat on selvästi kuvattu samalla kertaa, mutta suurta linjaa ei ole. Nasima Razmyarilla ja Tuula Peltosella on kaksi valoa, muilla vain yksi, ja joillakin pelkkä ikkuna.

Aurinko porottaa. Jätän ehdokkaat ja lähden kohti Vuotalon aukiota, jossa on myös vaalimainosrivistö. Aukiolla on parkissa keskustapuolueen vaalibussi. Erillisessä A-ständissä Olli Rehn on näköjään syvätty valkoisen sijasta omituiselle murretun siniselle taustalle. Ohitan bussin ja Rehnin ja tarkastelen toista julisteriviä. Kas, näistäkin mainoksista yksi on irrotettu ja heitetty maahan. Jälleen Piraattipuolue. Miksi. Joku ei ole uskonut mainontaan, vaan on halunnut päättää itse.

Kuvien pika-analyysistä voi päätellä joitain asioita. Esimerkiksi sen, että puolueen koko ei suoraan vaikuta siihen, minkä verran kuvalliseen osaamiseen on panostettu. RKP:llä on hienot kuvat, kepulla ja demareilla ei. Kertooko kuvallisen ilmaisun osaaminen tai osaamattomuus sitten enemmän puolueen kulttuurisesta taustasta? Mitä duunarimpi puolue, sitä huonommat kuvat? Kokoomuksella on voittajan elkeet ja itsetietoiset sivuvalot. Sveduilla on selvästi hienostunut, vanhaa sivistystä henkivä maku ja ymmärrys ammattitaidosta. Demarit taas eivät piittaa ulkonäöstään. Mutta ei tämä kuitekaan täysin oikeisto – vasemmisto -jaon mukaan asetu. Vasemmistoliitto on selvästi panostanut kuviin. Toisaalta pienet liberaalit protestipuolueet eivät näytä piittaavan kuvista, vaikka rujo ulkoasu saattaakin olla budjettikysymys.

Yksikään puolue ei erotu vuoden 2012 Per Looks -tyyliin. Siitä on varmasti opittu jotain. Toki eurovaalit ovat ihan eri asiakin kuin kuntavaalit.

Mutta hetkinen! Mistä me oikeastaan puhumme? Minä suollan tässä tekstiä valokuvauksen yksityiskohdista. Mediassa ylipäänsä puhutaan ehkä enemmän kampanjoiden laadusta kuin sisällöstä. Onko meidän helpompi puhua siitä, miten kampanja on suunniteltu, kuin siitä, mitä kampanjassa sanotaan ja mitä se tarkoittaa?

Sama tuntuu vaivaavan politiikkaa ja poliittista journalismia yleensäkin. Peli on usein kiinnostavampaa kuin se, mistä pelataan. Eilisissä puoli yhdeksän uutisissa analysoitiin sitä, millaisin ominaisuuksin ehdokas pääsee läpi. Paljon puhutaan puolueiden kamppailuista ja strategioista, vaikeampi tuntuu olevan puhua itse asioista. Saarnaajat ja idealistit tuomitaan herkästi hörhöiksi, ja ideologia on kertakaikkiaan mahdoton asia: "ideologisen" synonyymi tuntuu joskus olevan "perusteeton".

Eivätkö kaikki sanat ja teot ole jollain tavalla ideologisia? Mikä olisi ideologiaton ihminen, saati ideologiaton poliitikko? Ei sellaista ole. Me puhumme suut silmät täyteen naamoista, graafisesta suunnittelusta tai silmien heijastuksista, jotka ovat tavallaan yhtä epäolennaisia asioita kuin makkara tai wc-paperi, ja kasvot näyttävät kaikki samalta, ja jokaisen naaman takana on ideologioita ja ajatusrakennelmia, joita me emme näe ja joista me emme halua kuullakaan.

Jätän piraatit asfaltille lojumaan, kävelen postiin, näytän ajokortin. Enemmän kuin yksikään valokuva, tekemääni äänestyspäätökseen vaikutti numeroa 84 propagoinut muovipussipoika. Piirrän numeron lappuun, leimaan kuoren, suljen sen. Arpa on heitetty.

19.5.2014

ValokuvistaElämästä