Hanna Weselius
Things that remain: faith, hope, love and plastic.

Blogi

Just another WordPress site

Apua! Hakekaa kuvaaja!

Sara Naomi Lewkowiczin kuvaessee perheväkivallasta herättää keskustelua. Kirjoittaja pohtii Sankarikuvaajan kulttuurista myyttiä ja kysyy, pitääkö valokuvaajan pystyä suojelemaan meitä kaikelta mitä ikinä keksimme pelätä.

"Kun Shane alkoi lyödä tyttöystäväänsä Maggieta marraskuisena iltana vuonna 2012, valokuvaaja Sara Naomi Lewkowicz ei keskeyttänyt tilannetta vaan jatkoi valokuvaamista."

Tuon lentävän lauseen verran tarvitsee tietää World Press Photo 2014 -kilpailun ajankohtaisten kuvaesseiden sarjan voittaneesta Lewkowiczista voidakseen osallistua kriittiseen verkkokeskusteluun. Tämän aamun Helsingin Sanomissa Pauliina Grönholm liittyy kriitikoiden joukkoon. Grönholm on huolissaan lapsesta, joka näkyy kuvassa. On yleisessä tiedossa, että väkivallan näkeminenkin altistaa lapsen vakaville psyykkisille ongelmille. Miksi Lewkowicz ei auttanut lasta eikä mitenkään viittaa tämän myöhempään kohtaloon Helsingin Sanomissa 20.8. julkaistussa jutussa? Eikö Lewkowiczia kiinnosta? "Auttaminen olisi tässä tilanteessa ollut tärkeämpää kuin kuvaaminen", Grönholm kirjoittaa.

Pitääkö kuvaajan "tehdä jotain" vai tehdä työtään?

Kysymys on hyvä. Pitääkö kuvaajan "tehdä jotain" vai tehdä työtään? Kysymys on myös ikuinen. Esimerkiksi nääntyvää lasta ja korppikotkaa vuonna 1994 kuvanneen Kevin Carterin kohtalo pulpahtelee yhä esiin verkkokeskusteluissa siellä täällä. Missä kulkee se raja, jonka jälkeen ei ole hyväksyttävää sanoa: tein vain työtäni? Rajaa on varmasti puitu muun muassa Nürnbergissä. Ihminen tekee mitä kummallisimpia asioita työtakki päällä.

Myös näkökulma on hyvä. Eikö kukaan tosiaankaan ollut kiinnostunut lapsesta? Olen järkyttynyt. Miten pitkälle tosiaan voi mennä? Itse olisin tietenkin mennyt ensimmäisenä nostamaan lapsen pois tilanteesta. Mutta minä en olekaan kunnianhimoinen journalisti vaan keski-ikäinen kahden lapsen äiti. Mietin nuorta Lewkowiczia. Muistan hyvin, miten en nuorena kiinnittänyt lapsiin ylipäänsä mitään huomiota. Olisin itse saattanut tuossa hetkessä unohtaa lapsen täysin.

Helsingin Sanomien 20.8. julkaistu juttu, johon Grönholm viittaa, perustuu Lewkowiczin vuonna 2012 Timeen kirjoittamaan tekstiin, jossa hän taustoittaa kuvausprojektiaan. Jutussa ei tosiaankaan mainita, miten lapselle kävi. Lewkowicz kertoo vain seuranneensa Maggieta ja lapsia, kun he lähtivät väkivaltaisesta kodista ja muuttivat muualle.

Marraskuussa 2013 Salon-verkkosivustolla julkaistussa jutussa Ochberg Society for Trauma Journalism -verkoston toimituspäällikkö Jina Moore taustoittaa tapahtumia lisää. Moore toteaa, että kuvasarjan herättämissä keskusteluissa ihmiset syyttivät tapahtumista sekä lyötyä naista että valokuvaajaa. Monien mielestä Maggie provosoi väkivallan, toisten mielestä Lewkowicz oli vastuussa sen jatkumisesta. Lewkowiczin kuvien herättämä suomalainen keskustelu näyttää noudattelevan samoja linjoja. Mietin Meeri Koutaniemen viime keväänä saamaa palauteryöppyä, kun hän oli kuvannut tyttöjen sukuelinten silpomista Keniassa. Tyttöjä ei sentään tainnut kukaan syyttää, mutta kuvaajan olisi joidenkin mielestä pitänyt heittää kamera sivuun, astua väliin ja panna piste kokonaiselle väkivallan kulttuurille.

Lewkowiczin ja Koutaniemen tapauksissa sekä kuvaajat että kuvatut väkivallan kohteet ovat naisia, ja se tuntuu määrittävän keskusteluja monin tavoin. Uhrius, syyllisyys ja sankaruus ovat monimutkaisesti sukupuolittuneita asioita.

Jina Moore kertoo myös, että kuvauksen tuoksinassa Lewkowicz repi väkivaltaiselta mieheltä aiemmin tälle lainaamansa puhelimen ja antoi sen paikalla olleelle neljännelle aikuiselle, joka soitti hätänumeroon. Kun Lewkowicz oli varma, että puhelu oli käynnissä, hän jatkoi kuvaamista. Moorelle Lewkowicz on kertonut kuvanneensa lasta vain hetken. "Kun otin sitä [kuvaa], painoin nappia, kamera otti ehkä kolme ruutua pikkutytöstä, ja sitten toinen [paikalla ollut väkivallan ulkopuolinen] aikuinen tuli huoneeseen ja nosti tytön pois. Siinä oli kyse kirjaimellisesti muutamasta sekunnista."

Miksi kuvaajan aina täytyy pystyä pelastamaan puhdas maineensa, kiillottamaan kilpensä ja hetki hetkeltä rekonstruoimaan toimintansa kaoottisissa tilanteissa korppikotkina kärkkyville verkkokommentaattoreille? Taustalla väijyy kulttuurinen myytti yli-inhimillisestä Sankarikuvaajasta, joka pystyy toimimaan eettisesti tilanteessa kuin tilanteessa ja samalla säilyttämään mestarillisen kykynsä kertoa meille unohtumattomia tarinoita. Jotka tietysti ovat viimeistä yksityiskohtaa myöten totta.

Voi ei.

Näissä julkisissa oikeudenkäynneissä yksi vahvimmista kuvaajien käyttämistä perusteluista toiminnalleen on se, että vaikka yksittäinen kuvaaja ei keskeytä yksittäisiä tapahtumia, niin kuvaamalla ihmisten tietoisuus kuvatusta epäkohdasta lisääntyy. Tämä on yksi sosiaalisen dokumentarismin eettinen peruspilari. Siihen nojasi myös Lewkowicz. Perustelun ongelma on kuitenkin se, että kuvien konkreettisia vaikutuksia on yleensä mahdotonta todistaa.

"Me emme tiedä, saako kuva jonkun olemaan lyömättä tai hakemaan apua", Grönholm kirjoittaa Helsingin Sanomissa. Tässä tapauksessa saattaa kuitenkin olla, että tiedämme. Jina Mooren mukaan kuvaustilanteessa väkivaltainen mies oli antanut naiselle kaksi vaihtoehtoa: tulla hakatuksi keittiössä kahden todistajan ja kameran läsnäollessa tai lähteä kellariin "juttelemaan kahdestaan". Mies oli osoittanut kuvaajaa ja sanonut: "koska tää ei kuulu vittu tolle". Nainen oli kieltäytynyt lähtemästä. Niinpä mies löi naista sen verran kuin katsoi sopivaksi yleisön ja median edessä. Mitä hän olisi katsonut sopivaksi tehdä kellarissa kahdestaan, jää arvailtavaksi. Moore kirjoittaa: "On syytä uskoa, että Maggie koki saavansa turvaa kuvaaja-todistajan läsnäolosta. Siksi minusta tuntuu järkevältä ajatella, että dokumentoiminen ei ollut passiivista; se oli myös suojeleva teko."

"Haluaisin että keskusteltaisiin Maggiesta. Minä olen vain yksi hiton valokuvaaja."

Voin huokaista helpotuksesta. Sara Naomi Lewkowicz on hoitanut kaiken oikein: hätäpuhelun soittamisen, voitokkaiden kuvien kuvaamisen ja lapsen pois viemisen. Hän on seurannut perheen myöhempää kohtaloa. Hän, kuten monet muutkin tapahtumiin puuttumattomasta sankarikuvaajuudesta syytetyt, on sanonut: "Haluaisin että keskusteltaisiin Maggiesta. Minä olen vain yksi hiton valokuvaaja." Hän varmaankin ansaitsee palkintonsa.

Jina Moore kysyy artikkelissaan vielä yhden inhottavan kysymyksen: miksi keskusteluissa ei syytetä lyöjää? Hän ei vastaa, enkä minäkään osaa. Koska se on niin vaikeaa ja abstraktia? Koska se johtaisi truismeihin?

Me keskustelemme mieluummin kuvista kuin asioista. Se on helppoa. Etiikastakin on kiva puhua, kun se on toisten. Sankarikuvaajan myyttistä hahmoa tarvitaan juuri tähän: se valaa uskoa täydellisen moraalisuuden mahdollisuuteen, ja samalla sitä voi lyödä heti kun se tekee jonkun virheen. Se tekee etiikasta projisoitua kevytetiikkaa, lunastaa synnit ja pitää poissa peilin edestä.

 

23.8.2014

Valokuvista Lehdistä ja mediasta