Jussi Halla-ahon valokuva vie Kirjoittajan pohtimaan, voivatko sanojen ja kuvien merkitykset hämärtyä ja kadota lopullisesti kesäkuisiin öihin.

Helsingin Sanomien ykkösuutissivulla julkaistiin eilen valokuva Jussi Halla-ahosta eduskunnan penkissä kädet ristittynä ja katse luotuna ylös taivaaseen. Millaisessa tilanteessa kuva on otettu, jää mysteeriksi. Halla-aho tuskin kuitenkaan rukoilee Jeesusta puoluetovereidensa välissä. Todennäköisemmin hän on unohtunut tuijottelemaan kattoon.

Suomalaisen poliittisen kuvajournalismin perinteinen erityispiirre on ollut halu löytää poliittisen eliitin edustajista virallisten kättelyiden ja vilkutusten lisäksi traagisia tai hölmöjä eleitä. Jos vertaa vaikka talouseliitistä julkaistaviin henkilökuviin, ero on selvä. Pamppu jököttää tärkeänä omassa miljöössään asiat asioina. Poliitikko taas kuvataan pöllämystyneenä taksin oviaukossa kravatti naamalla, liittyi se kuvitettavaan poliittiseen aiheeseen tai ei. Näin se vain on ollut.

Poliitikko kuvataan taksin oviaukossa kravatti naamalla.

Ymmärtääkseen Halla-ahon eilistä henkilökuvaa on hyvä tuntea suomalaisen kuvajournalismin perinnettä: miten Kekkosen hovikuvaaja Kalle Kultala seuraili presidenttiä maailmalla, miten loppuaikojen hapertuneen Kekkosen kuvat olivat niin paljastavia ettei niitä kehdannut katsoa. Arja Alhon Sundqvist-jupakan aikainen älytön väli-ilmekuva, joka ei liittynyt mihinkään. Väyrynen, valokuvaajien ihannepoika, josta on aina saanut irti uusia irvistyksiä. Paitsi poliitiisen kuvajournalismin perinteeseen, Halla-ahon kuvassa voi nähdä viittauksia vaikkapa Kiven Seitsemän veljeksen lukkarinkouluun ja kristityn rukoukseen äärimmäisessä hädässä.

Liittyvätkö politiikan kuvajournalismin traditio, Seitsemän veljestä lukkarinkoulussa tai rukoileminen Halla-ahon tilanteeseen tai poliittiseen toimintaan? Eivät mitenkään. Miksi tällainen kuva sitten on Hesarin etusivulla? Siksi, että se on yhden tunnustetun ammattikuvaajan ja hänen lehtensä one-liner tässä mediakohtauksessa ja pitkässä perinteessä. Onko kuva tarkoituksenmukainen vai tarkoitushakuinen? En tiedä.

Jussi Halla-aho on ollut poliitikoksi poikkeuksellisen tarkka julkisuuskuvastaan. Aamulehdelle hän kieltäytyi tyystin puhumasta, kun lehti oli julkaissut hänen mielestään häntä loukkaavan henkilökuvan. Siitä kuvasta en löytänyt kovalla yritykselläkään mitään erityistä tai varsinkaan loukkaavaa. Mitähän Halla-aho sanoo tästä? Odotammeko sitä?

Muutkin populistisen oikeiston edustajat kuin Halla-aho ovat olleet herkkänahkaisia hölöpuheidensa ja median suhteen. Vaatimus on, että sanomisia tulkitaan konteksteissaan ja ymmärretään ironiset viittaukset. Hyökkääjästä tulee uhri ja herjaajasta väärinymmärretty. Lauseet dekonstruoivat itsensä ja kääntyvät nurinpäin. Teot muuttuvat vastakohdikseen. Sanojen merkitykset hämärtyvät. Halla-ahon kohdalla luottamus siihen, että sanat ja asiat tarkoittavat jotain, on viime aikoina ollut todella vähissä, kun Korkeimman oikeuden päätöskin on hänelle vain muutamien ihmisten läppä.

Miksi mediaa pitäisi ottaa vakavasti?

Miksi mediaakaan pitäisi ottaa vakavasti? Miksi Halla-aholle ei ole ihan sama, millaisen pyllyilykuvan joku läpyskä hänestä julkaisee? Uutiskuvahan eritoten on vain yhden ihmisen läppä, yksi rajaus maailmasta eikä mikään taivaallinen totuus, ja sitä ovat kuvaajat ja tutkijat tolkuttaneet vuosikymmeniä.

Näissä ties minkä postdekonstruktion, sanojen itsensäriisumisen ja yleisen kuvainraastamisen ajoissa on hyvääkin: asiat ovat suhteellisia ja media tulee läpinäkyvämmäksi. Totuusväittämät vähenevät. Tulee silti mieleen kysyä, mitä se tarkoittaa, kun mikään ei enää tarkoita mitään eikä ainakaan sitä, mitä se näyttäisi tarkoittavan. Miten sananvapautta käytetään, kun sanojen merkitykset on purettu osiin, palautettu konteksteihin, kierrätetty ja kuivattu? Mikä on uutiskuvan tarkoitus, kun kuvat viittaavat enimmäkseen johonkin itsensä ulkopuolelle? Pitäisikö aloittaa kansallinen merkitystenrehabilitointiprojekti? Ja mihin se johtaisi? Mitä Kekkonen sanoisi?

13.6.2012