Hanna Weselius


Teokset


Kirjoituksia


Valokuvataide


Minusta


Instagram

hanna@hannaweselius.fi
+358 50 511 3243


© 2024 Hanna Weselius |  Studio Kiss: Tarkiainen & Gammelin
Hanna Weselius

Teokset


Kirjoituksia


Valokuvataide


Minusta


Instagram

hanna.weselius@aalto.fi
+358 50 511 3243


© 2024 Hanna Weselius | Studio Kiss



Sateenkaariportaat
WSOY 2021
Kansi: Martti Ruokonen
Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander



”Muistan vieläkin sen päivän, jona tajusin, ettei taivas välttämättä olekaan sininen. Olin siihen asti pitänyt taivasta sinisenä, koska olin lapsi ja lasten piirustuksissa taivaat ovat sinisiä aina.

Sitten näin kirjassa piirroskuvan, jossa taivas olikin väritetty keltaiseksi. Kuvassa näkyi apinanleipäpuita ja kruunupäisiä elefantteja, se tavallinen afrikkalainen savannimaisema, ei mitään uutta nelivuotiaalle. Paitsi taivas, yhtäkkisessä keltaisuudessaan kaiken muuttava. Keltainen taivas tuli täytenä yllätyksenä, mutta kun sen näki, tajusi, että merkit olivat olleet ilmassa, kääntyilevät lintuparvet ja iltaisin horisonttiin kasaantuvat pilvet. Ei olisi ollut mitenkään mahdollista, että taivas olisi pysynyt sinisenä ikuisesti tai edes kovin pitkään.

Sen jälkeen en enää ollut lapsi lasten joukossa vaan se lapsi, jolle taivaan väri tänään ei millään lailla ennakoinut taivaan väriä huomenna.”



Sateenkaariportaat on kirja miesten ja naisten välisestä konfliktista, rajoista, kahtiajaoista ja äärioikeiston vaivihkaisesta noususta.

Päähenkilö Egon on kuusikymppinen professori, jonka ympärillä ihmiset, yhteiskunta ja politiikka muuttuvat kiihtyvällä vauhdilla. Egonin hahmon avulla halusin asettua kuvitteellisen miehen nahkoihin. Egonin voimattomuus ja naisviha ovat niitä samoja, jotka minuun itseeni on kasvatettu.

Egonin ympärillä myllertää. Kuka maalasi helsinkiläiset sateenkaariportaat mustavalkoisiksi? Mistä äärioikeiston populismin voittokulku alkoi? Millainen miehen pitää olla? Mitä naiset haluavat? Egon hakee tuskaansa helpotusta juopottelusta, mutta tekee kuitenkin parhaansa. Keskustelukumppanina ja hoidettavana Egonilla on oma äiti, vanha taistolainen, joka ei anna piiruakaan periksi Egonin pehmeydelle.


”Kuppilan lämpimään vessaan päästyään Egon työntää päänsä kymmenen sentin päähän peilistä,
tarttuu pikkusormillaan ja nimettömillään suupieliinsä, venyttää huulensa suorakaiteeksi ja irvistää niin että hampaat ja ikenet näkyvät. Sitten hän vetää alaluomiaan peukaloillaan alaspäin saadakseen esiin silmämunien alapinnat ja silmäkuoppien kirkkaanpunaiset reunat. Lopuksi hän panee molemmat etusormensa sieraimiinsa ja työntää nenänsä ylös. Siinä hän kääntelehtii ja mulkoilee. Tätä lähemmäs pääkalloaan ihminen ei elävänä pääse.

Egon, Ee-gon!

Vanitas-asetelmaansa kyllästyttyään Egon pyyhkäisee avokämmenellä peilistä huurun, menee ravintolasaliin ja tilaa tiskiltä kaksikymmentäneljä senttilitraa halpaa punaviiniä.”



 


”On kiehtovaa seurata introvertin miehen pyristelyä kohti toivottomalta näyttävää vapautumista ennalta määrätyistä rooleista. Fiksuna ihmisenä Egon ymmärtää yhteiskunnan luomat vapauden harhat, koska osaa katsoa asioita toisin, vinosti.

Mustaa huumoria juoneen tuovat laumoina parveilevat, keski-ikäiset ja eronneet naiset, jotka liittävät vapauteen lähinnä seksuaalisuuden. Egonin suhde heihin on passiivisaggressiivinen ja avoimen välttelevä, mikä tuntuu entisestään lisäävän mielenkiintoa miestä kohtaan.


Vain alkoholi tuo edes hetkeksi elämään ja ajatuksiin toivottua liitoa, ja sitä naukkailevatkin kaikki. Weselius osaa myös hyödyntää henkilöidensä humalatiloja kiitettävästi, on kyseessä sitten äiti, poika tai pojanpoika.”


Mari Viertola, Turun Sanomat



”Weseliuksen kerronta on vaivatonta, suuresta teemasta pieneen yksityiskohtaan sujuvasti hypähtävää. Egonin minä-kerronnasta ulkopuoliseen kaikkitietävään kertojaan solahtavaa. Siellä täällä ääneen pääsee myös äiti, jonka näkemys pojastaan toimittaa kiehtovan lisäpeilin virkaa. Kieli taipuu ilkikurisesti milloin minnekin, huumori on usein mustaa mutta myös lempeää, ymmärtävää.

Weseliuksessa on viisautta ja hienovireisyyttä, hän luottaa lukijaansa. Sateenkaariportaat on huikaiseva kuva nykyhetkestä, ihmisistä ja paikoista juuri nyt.
Samalla se laajenee kuvaksi koko maailmasta, ihmisestä kaikkialla ja aina.”

Arla Kanerva, Helsingin Sanomat



”Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon voittaneessa Alma!-romaanissa (WSOY, 2016) Weselius kirjoitti naistaiteilijuudesta. Hyppy miehen roolien ruotimiseen ja miehisen katseen käyttöön on reipas veto.

Weselius käsittelee kliseitä, mutta kliseiseen kerrontaan hän ei sorru. Egonin tarinaa höystetään filosofisilla mietinnöillä, hieman samantyylisesti kuin Marisha Rasi-Koskinen romaanissaan REC (S&S, 2020). Rasi-Koskinen tosin pohti enemmän valokuvan todistusvoimaa, kun taas Weselius lähestyy tilanteiden merkityksiä värien, liikkeen ja ajan olemuksen kautta.

Sateenkaariportaiden älykkyys ja kerronnan taito hiipivät esille vaivihkaisen rauhallisesti.”

Outi Hytönen, Suomen Kuvalehti