Voi ku­vat, min­kä pal­jas­tit­te!

Va­loa on jo sel­väs­ti enem­män kuin pit­kiin ai­koi­hin. Pi­mey­den ja unoh­duk­sen jäl­keen tun­tuu, et­tä on uu­dis­tut­ta­va. On saa­ta­va ryh­tiä elä­mään.

Pi­täi­si­kö ko­dil­le teh­dä jo­tain? Hank­kia jo­tain uut­ta, jo­kin huo­ne­ka­lu tai vä­ri­käs tyy­ny? Aut­tai­si­ko se? Mi­hin tart­tui­sin en­sim­mäi­se­nä?

Otan ka­me­ran kä­teen, kat­son sen läpi ko­ti­a­ni ja va­lo­ku­vaan joka huo­neen. Toi­von, et­tä ku­vis­ta näen, mitä uut­ta huo­neet tar­vit­se­vat, mil­lai­nen nii­den ta­sa­pai­no on.

Yk­si va­lo­ku­vien ih­meel­li­sim­mis­tä omi­nai­suuk­sis­ta on se, mi­ten ku­vas­ta nä­kee kai­ken sen, mitä ei il­man ka­me­ran läs­nä­o­loa ha­vait­se. Elä­vän olen­non, esi­neen tai ti­lan epä­täy­del­li­syyk­siin ja kes­ke­ne­räi­syyk­siin ei pal­jaal­la sil­mäl­lä kiin­ni­tä huo­mi­o­ta, mut­ta suo­ra va­lo­ku­va on ar­mo­ton. Jo­kai­nen vir­he, tah­ra ja vää­rä va­lin­ta huu­taa ole­mas­sa­o­lo­aan.

Jo ku­va­tes­sa käy sel­väk­si, et­tä huo­nee­ni ei­vät to­del­la­kaan tar­vit­se mi­tään li­sää. Päin­vas­toin: en­nen kuin edes pys­tyn pai­na­maan lau­kai­si­jaa, mi­nun täy­tyy rai­va­ta kuva-alas­ta kai­ken­lais­ta kum­mal­lis­ta ir­tain­ta pois. Työn­nän jak­ka­ran pääl­lä re­hot­ta­vaa pei­kon­leh­teä ees­taas ja ih­met­te­len, en­kö to­si­aan ole näi­nä vuo­si­na kek­si­nyt sil­le mi­tään jär­ke­vää paik­kaa.

Mik­si olo­huo­nees­sa jö­köt­tää te­le­vi­sio, kun oh­jel­mat kat­so­taan tätä ny­kyä pää­a­si­as­sa muil­la vä­li­neil­lä suo­ra­tois­to­na? Ja mik­si te­le­vi­si­o­ta vas­ta­pää­tä on soh­va, kun ku­kaan ei kat­so te­le­vi­si­o­ta?

Kat­son va­lo­ku­via huo­neis­ta­ni ja näen kum­mal­li­set kuk­ka­ruu­kut, orans­sin teip­pi­vi­ri­tyk­sen par­vek­keen va­lo­kat­kai­si­jas­sa, pa­pe­ri­pi­non ta­kaa kur­kis­te­le­van mu­rat­ti­rau­kan ja ruo­ka­pöy­däl­le unoh­tu­neet pa­lo­hä­lyt­ti­met. Näen soit­ti­men pääl­le ka­sau­tu­neet le­vyt, kir­japi­not soh­vil­la ja hyl­ly­jen vie­ril­lä, kas, jopa maus­te­hyl­lys­sä nä­kyy ole­van kir­ja. Ty­tär on vi­rit­tä­nyt lat­ti­an poik­ki jat­ko­joh­don, jos­sa on ou­to­ja mus­tia tah­ro­ja. Po­jan iha­nat yli­op­pi­las­pi­o­nit ovat mal­ja­kos­sa ma­kuu­huo­neen kaa­pin pääl­lä. Juh­lis­ta tu­lee ke­vääl­lä kak­si vuot­ta.

Voi ku­vat, min­kä pal­jas­tit­te! Ko­ti­ni on täyn­nä mah­dot­to­mia ta­va­roi­ta ja va­hin­gos­sa syn­ty­nei­tä, niil­le si­joil­leen jää­nei­tä ase­tel­mia.

On teh­tä­vä ti­laa va­lol­le. Mil­tä hel­mi­kuun aa­mu näyt­tää ku­vas­sa, kun huo­nees­sa on vain vält­tä­mä­tön? On pöy­tä, tuo­li ja ik­ku­na­lau­dal­la muu­ta­ma me­ren­ran­nan kivi. Mi­ten ma­ta­lal­ta pais­ta­va au­rin­ko tans­sit­taa pö­lyä? Mi­ten va­lon suun­ta muut­tuu ke­vään ede­tes­sä, mi­ten se piir­tää huo­neen? Mi­ten maa­lis­kuun il­ta-au­rin­ko heit­tyy sei­näl­le vih­re­än la­si­mal­ja­kon läpi, kun es­tei­tä ei ole?

Keit­to­kat­ti­la­kin on kau­nis, kun sii­hen osuu huh­ti­kuun hau­ras kel­tai­nen valo. Kuva et­si­mes­sä on niin iha­na, et­ten elä­mäs­sä­ni tule ha­lu­a­maan enää yh­tään uut­ta keit­to­kat­ti­laa.

Ter­ve­tu­loa ke­vät, al­ka­koon sii­vous, ja sen tär­kein työ­ka­lu ol­koon ka­me­ra.

(Jul­kais­tu GEO-leh­des­sä 2/2020)